Mökillä voi kokea olevansa lähellä oikeaa luontoa. Kaupungissakin on luontoa saatavilla, mutta se on suunniteltua, rajoitettua, yksipuolista. Täällä koen itsekin olevani osa luontoa, vihdoinkin. Tällaista on oikea loma.
Jännittäviä tapahtumiakin on tarjolla. Eilen jänönen oli vähällä törmätä minuun, kun seisoskelin pihalla mietteissäni. Aivan viime hetkellä ennen törmäystä se tajusi, että olen ihminen enkä paikalleen unohtunut korkea esine, ja vaihtoi suuntaa. Ehdin nähdä, että se oli vaaleanruskea, mahan alta valkoinen, pehmoisen oloinen - ja nopea. Sitten se olikin jo maakellarin takana.
Pihalla on myös hauska seurata kantarellien kasvua nyt, kun säät ovat niille suosiollisia. Loppuviikosta aiomme nauttia sienimuhennosta.
Sadevettä tulee taivaalta vaivatta, kunhan vain vaihtaa saavin rännin alta vauvanvannaan ja ämpäriin, kun edelliset täyttyvät. Olemmekin käyttäneet saunassa sadevettä koko viikon ajan aika tumman järviveden sijaan. Saunasta on ollut mukava myös pulahtaa uimaan. Veden lämpö on vähän alle 18 - 19 astetta, ja saunasta se tuntuu varsin virkistävältä.
Kuikkia on myös hauska seurata rannalta. Niitä on viisi, ja ne uiskentelevat ympäri järveä yhdessä mukavasti pulisten ja välillä sukellellen. Eilen videoin yhtä kuikkaa, joka pyydysti kalan ja söi sitä nautiskellen, välillä ilmaan heitellen. Kuikilla on ainakin kolme erilaista ääntä: kuuuuik-ka kuuuuik-ka, joka kaikuu usein iltayöstäkin, aoo aoo, joka lienee varoitus, sekä hiljainen rattoisa pulina silloin, kun kaikki on hyvin ja yhdessä seilaillaan pitkin järveä. Kovin arkoja kuikat ovat. Jos ne sattuvat aamulla olemaan meidän laiturin lähellä, kun sinne astelen, ne häviävät pinnan alle alta aikayksikön ja nousevat taas pintaan kaukana toisaalla.
Kuikkia ja satunnaisia sorsan ääniä lukuun ottamatta on kovin hiljaista. Alkukesän riemukas visertely on muisto vain, sillä pikkulinnut ovat jo lähteneet muille maille. Räksiäkään ei enää näy, vaikka herukat ovat juuri kypsyneet jo houkuttelevan värisiksi. Eilisen jänön lisäksi täällä on toinenkin hiljainen kulkija, ihan tummanruskea pieni jänis. Se pomppii aamu- ja iltahämärissä pitkin nurmikoita ja selvästikin asustelee pihapiirissä, mutta on tosi arka.
Sunnuntai oli jännittävä päivä sen vuoksi, että ylitse meni ainakin kuusi ukkoskuuroa. Ensimmäinen iski juuri kun olin päässyt hautausmaalle suvun haudalle. Ei auttanut kuin kiirehtiä ruumishuoneen pikku terassille sateensuojaan. Puolen tunnin kaatosateen jälkeen pääsin lähtemään kotiin päin metsäpolkuja ja pikkuteitä pitkin. Samaa reittiä kuljin kirkkoon mummin kanssa jo 60 vuotta sitten! Takaisin mökille päästyäni tuli toinen ukkoskuuro, sitten kolmas jne. Välillä oli tyyntä ja taivas sininen. Illalla auringonlaskun aikaan taivas näytti liekehtivän, kun upeat ukkospilvet värjäytyivät punaisen eri sävyihin.
Vielä on lomaviikkoa jäljellä ja sateita samoin. Kaksi kirjaa on kesken lukemisen, ja odotan jo pääseväni loppuun ja valitsemaan seuraavia luettavia. Kyökkihommien aikaan kuuntelen äänikirjaa, tällä hetkellä Stroutin Pikkukaupungin tyttöä, joka on ”ihan ok”, mutta ei herätä minussa sen suurempaa ihastusta. Hyödyllisempiäkin asioita voisi tehdä lukemisen sijaan, sanoo taas vaativa yliminän ääni sisälläni, mutta yritän perustella sille, että joskus pitää olla oikeus ottaa rennosti ja vain lueskella ilokseen. Harmillista vain, että ulkona kaikki istuimet ovat jatkuvasti märkiä, joten täytyy lueskella sisällä myös poutahetkinä.
Kas, nyt lehahti pihalle harakka. Se täällä vielä viihtyy, vaikkei muita olisikaan.
