Syksyn ihanuutta

 Tänään oli kaunis, kuulas syyspäivä. Aurinko paistoi täydeltä terältä ja lämpötila oli korkeimmillaan 13 astetta. Lähdin metsään katselemaan sieniä. Sainkin paljon näköhavaintoja mitä moninaisimmista sienilajeista. Kuljin pari tuntia pitkin ja poikin, erilaisissa ympäristöissä. Olisin mielelläni poiminut myös suppilovahveroita, mutta niitä en valitettavasti löytänyt kuin kolme kappaletta. Muutamia kantarellejä osui kuitenkin kohdalle.

Retkeni aikana kuulin seitsemän eri tikan koputtelua puista. Yhdestä sain näköhavainnonkin, ja se oli käpytikka. Lammella näin sorsaperheen, joka loiskutteli kuuluvasti, ehkä ne leikkivät. Toisella lammella lipui nokikana hiljalleen itsekseen.  Palatessa kuulin vielä kaukaa kurkien toitottelua. 

Aamupäivällä olin keittänyt omenasosetta, ja iltapäivällä lähdin sitten metsään. Onnentunne valtasi mielen, kun muistin, että on maanantai, ja minä saan kuljeskella täällä kaikessa rauhassa. Tällaista en ole ennen kokenut. Ei stressiä, ei kiirettä. Meidän piti olla mökillä tähän aamuun asti, mutta tulimmekin eilisiltana tänne lomakotiin ja päätimme palata kotiin vasta huomisaamuna. Tällaista on eläkeläisen vapaus!

Omenasoseen teko ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Tein vastaavan satsin viime viikolla kotona, eikä siinä ollut mitään ongelmaa. Täällä ei ollut ihan kaikkia tarvittavia välineitäkään, mutta suurin ongelma oli oma hölmöilyni. Kun ei ollut siivilää, keksin, että voisin soseuttaa omenat sauvasekoittimella, jolloin myös kuoret tulisivat mukaan. Tuumasta toimeen! Vähän rutisi oudosti, mutta annoin koneen laulaa. Kunnes havahduin: en ollut muistanut poistaa kanelitankoa! Ryhdyin poimimaan tangonkappaleita, ja siinäpä meni useampikin tovi. Onneksi löysin kaksi isoa kappaletta myös, joten ihan koko tankoa en ollut onnistunut murskaamaan. Iso homma siinä kuitenkin oli. Toivottavasti loput hiput eivät aiheuta terveysvaaraa kenellekään.

Ny alkaa jo ilta tulla. Varjot pitenevät. Järvi on tyyni, ja horisonttia kohti painuva aurinko kultaa puiden lehdet. Lempeä syysilta. Huokaan kiitollisena ja onnellisena.

Huokauksia koulun liepeiltä

Olen kuuntelemassa Tommi Kinnusen ja Minna Rytisalon kirjaa Huokauksia luokasta. Yhdyn täysin heidän kritiikkiinsä Suomen koululaitoksen nykytilaa kohtaan. On tehty järjettömiä päätöksiä ja saatu opettajat uupumaan ja vaihtamaan alaa. (Samanlaiseltahan kuulostaa myös sote-alan tilanne!) Kirjan pohdinnat kuulostavat niin tutuilta, vaikka kirjoittajat ovat lukion opettajia ja minä olen työskennellyt peruskoulussa. 

Viimeisimpien tutkimusten mukaan nykyoppilaat eivät osaa lukea tai eivät ymmärrä lukemaansa. Kirjoittaminen on yhtä heikkoa. Toki jotkut osaavat, mutta huolestuttavan moni ei pärjää. Yksi syy on se, ettei harjoittelulle ole riittävästi aikaa, kun pitäisi ehtiä niin paljon muutakin. Kun ei osata eikä ole motivaatiota tehdä sellaista, mikä on vaikeaa, heitetään hösseliksi ja häiritään niitä, jotka haluaisivat opiskella, tai jätetään koulussa käyminen kokonaan. Addiktoidutaan pelimaailmaan tai puuhastellaan puhelimella. Pahimmassa tapauksessa syrjäydytään väkivallan ja muiden rikosten tielle. Luokalta toiselle siirretään myös ne, jotka eivät ole saavuttaneet edes minimitavoitteita. 

Kuinka tämän ison ongelman - joka onneksi koskee vain osaa oppilaista - ratkaisee opetusministeri? Päättää oppivelvollisuuden jatkamisesta 18-vuotiaaksi asti. Toisen asteen opiskelijoille hankitaan ilmaiset tietokoneet ja niihin digikirjat. Kuinka se auttaa niitä, jotka eivät ole mahdollisesti saavuttaneet edes alakoulun tavoitteita ja ovat siksi syrjäytyneet normaalista koulutyöstä? Ja koska maksuton toinen aste tulee todella kalliiksi, onkin säästettävä rahaa toisaalla, jolloin voi käydä kuten Helsingissä, ettei alakoululaisille riitäkään oppikirjoja, vaan niitä saa lainata vuorotellen. Hulluutta! Jos sama raha olisi annettu varhaisempaan tukeen - esimerkiksi inkluusion haittojen poistamiseen - voisivat kaikki saada peruskoulun päättötodistuksen kohtuullisin tiedoin, ja pisa-tasommekin saattaisi nousta entiselleen. 

Huvittavaa, kuinka Suomi oli ensin mallimaa ja kaikki riensivät tänne katsomaan, kuinka ihme on saatu aikaan. Silloin päätettiin pistää kaikki uusiksi. Ja muutoksen suunnittelijoina olivat ne, joilla ei ole käytännön opetuksesta mitään oikeaa tietoa, korkeintaan luuloja. Olisi kannattanut kysyä opettajilta, tai jos kysyttiin, uskoa, mitä he sanoivat.

Jos minä saisin päättää, palattaisiin joiltakin osin entiseen, sillä ei kaikki vanha ole huonoa.

 1. Käsialakirjoitus takaisin! Uskotaan tässä asiassa vaikka neurologeja jos ei opettajia.

2. Pienemmät opetusryhmät peruskoulun kaikille asteille.

3. Erityisopettajia ja muuta tukea riittävästi.

4. Varhaiskasvattajille kunnon palkka ja kunnon työolot (kysyttävä heiltä itseltään, millaiset ne ovat)

5. Vanhemmille tukea mahdollisimman varhain, jos näyttää siltä, että kotiolot estävät oppilasta keskittymästä koulutyöhön. Kodinhoitajat takaisin kunnan palkkalistoille. Tulee takuulla halvemmaksi auttaa kaoottisen perhe-elämän järjestämisessä kuin odottaa niin kauan, että ratkaisuna on vain huostaanotto tai vankilakierre.

Omassa työssäni en kohdannut vaikeimpia syrjäytymistapauksia ja suurimpia epäkohtia, mutta maailma ja oppilasaines sen mukana muuttui aika lailla viimeisinä virkavuosina. Olen myös kokenut vakavaa työuupumusta urani aikana, ja pelastuksekseni koitui kokonaisen vuoden vuorotteluvapaa.  Nyt koen suurta helpotusta, ettei enää tarvitse olla mukana sopeutumassa taas uusiin kokeiluihin. Kuulun menneeseen maailmaan…

Viimeinkin!

 Nyt alkoi uusi aika elämässäni. Suljin koulun oven lopullisesti elokuun lopussa, ja nyt nautin olostani vapaaherrattarena. On tapahtunut valtavasti kaikenlaista jo lyhyessä ajassa. Siihen tosin en ole vielä tottunut, että tittelini on ”eläkeläinen”. Se ei kuulosta minulta!

Töissä sain mukavan pehmeän laskun eläkeaikaan, sillä olin viimeisen työkuukauden resurssiopettajana. Päivän työt selkenivät aamuisin, kun tiedettiin, keitä on poissa tai mitä muuta hommaa minulle olisi tarjolla. Viimeinen työpäiväni oli kaikkein pisin: yksi 45 minuutin tunti alakoulussa ja kaksi 75 minuutin tuntia yläkoulussa. Ja viimeisen tunnin lopulla minut yllättäen haettiin juhlasaliin, jossa iso oppilas- ja opettajajoukko lauloi jäähyväisiksi. Sen jälkeen kävelin vahtimestarin luo, luovutin avaimeni ja kävelin ulos. Ovi sulkeutui  takanani, ja kyynel pusertui silmäkulmasta. 

Nyt olen totutellut vapaaseen aikatauluun. Tai ei oikeastaan ole tarvinnut totutella, se lähti käyntiin saman tien. Ensimmäisenä vapaapäivänä minut oli kutsuttu eläkkeelle viime vuosina siirtyneiden kollegojen klubiin ja heidän kanssaan lounaalle. Hienoa siirtyä yhteisöstä toiseen, ja näiden kollegojen kanssa yhteistä työhistoriaa on kertynyt vuosikymmeniä. Oma urani kesti yhteensä 41 vuotta, joista 37 viimeisimmässä työpaikassa. Käytännön pedagogiaa kylliksi.

Nyt olen maalla, ja ryhdyin kuuntelemaan Tommi Kinnusen ja Minna Rytisalon kirjaa Huokauksia luokasta. Niin tuttua, vaikka he ovatkin lukion opettajia ja minä peruskoulun. Muistan etäopetusajan samoin kuin Tommi: valtava määrä korjattavia töitä, kun kaikki tehtävät palautettiin opettajalle kirjallisina. Minulla oli satakunta oppilasta, jotka joka tunti suolsivat suuret määrät kirjallisia tehtäviä tarkistettaviksi. Usein tein töitä lähes puoleenyöhön, eikä sekään riittänyt. Ergonomia kotona oli surkea, joten niska ja selkä jämähtivät pahemman kerran. Tykkäsin kyllä sinänsä etäopettamisesta, olihan se uutta ja erilaista, mutta työmäärä oli epäinhimillinen. 

Samaan aikaan olimme väistötiloissa, joten tilanne ei palannut entiselleen silloinkaan, kun etäopetus päättyi. (Ensin oli lisäksi hybridivaihe, jossa yläkoululaiset olivat etänä joka toinen viikko ja läsnä joka toinen.) Väistötiloihinkin tottui, ja homma toimi vuosi vuodelta yhä paremmin. Tänä syksynä päästiin palaamaan takaisin omiin tiloihin.

Tuttua on myös työuupumus. Muistot niistä kauheista vuosista varmaan aktivoituvat kirjan kuuntelun myötä. Silloin ilmiötä ei vielä kunnolla tunnistettu, eikä työpaikalla suostuttu puuttumaan kuormittaviin tekijöihin, jotka sen aiheuttivat. Pääasiallisina syinä olivat liiallinen työmäärä, kuormittava aikataulutus ja huono johtaminen. Onneksi tilanne parani kahden jälkimmäisen syyn osalta myöhempinä vuosina.

Ajattelin aktivoitua bloggaamisessakin nyt, kun illat ja viikonloputkin ovat vapaat eli omiin juttuihin käytettävissä olevaa aikaa on ruhtinaallisesti. (Se on ihmeellistä. Työvuosina olin vapaa vain kesälomalla.) Ensin reissailemme vielä sinne tänne kotimaassa, ja työhuoneen siivous on edelleen vaiheessa, mutta arvelen siltikin, että aikaa jää naputteluunkin. Kun vain oppisin käyttämään tätä alustaa. Tuntuu niin kömpelöltä, kun en osaa. Miten esimerkiksi saan kommentit näkyviin itselleni, ja miten voin niihin vastata? Taisin jo kadottaa yhden kommentin ja yhden postauksen. Opiskeltavaa riittää.