Viimeinkin!

 Nyt alkoi uusi aika elämässäni. Suljin koulun oven lopullisesti elokuun lopussa, ja nyt nautin olostani vapaaherrattarena. On tapahtunut valtavasti kaikenlaista jo lyhyessä ajassa. Siihen tosin en ole vielä tottunut, että tittelini on ”eläkeläinen”. Se ei kuulosta minulta!

Töissä sain mukavan pehmeän laskun eläkeaikaan, sillä olin viimeisen työkuukauden resurssiopettajana. Päivän työt selkenivät aamuisin, kun tiedettiin, keitä on poissa tai mitä muuta hommaa minulle olisi tarjolla. Viimeinen työpäiväni oli kaikkein pisin: yksi 45 minuutin tunti alakoulussa ja kaksi 75 minuutin tuntia yläkoulussa. Ja viimeisen tunnin lopulla minut yllättäen haettiin juhlasaliin, jossa iso oppilas- ja opettajajoukko lauloi jäähyväisiksi. Sen jälkeen kävelin vahtimestarin luo, luovutin avaimeni ja kävelin ulos. Ovi sulkeutui  takanani, ja kyynel pusertui silmäkulmasta. 

Nyt olen totutellut vapaaseen aikatauluun. Tai ei oikeastaan ole tarvinnut totutella, se lähti käyntiin saman tien. Ensimmäisenä vapaapäivänä minut oli kutsuttu eläkkeelle viime vuosina siirtyneiden kollegojen klubiin ja heidän kanssaan lounaalle. Hienoa siirtyä yhteisöstä toiseen, ja näiden kollegojen kanssa yhteistä työhistoriaa on kertynyt vuosikymmeniä. Oma urani kesti yhteensä 41 vuotta, joista 37 viimeisimmässä työpaikassa. Käytännön pedagogiaa kylliksi.

Nyt olen maalla, ja ryhdyin kuuntelemaan Tommi Kinnusen ja Minna Rytisalon kirjaa Huokauksia luokasta. Niin tuttua, vaikka he ovatkin lukion opettajia ja minä peruskoulun. Muistan etäopetusajan samoin kuin Tommi: valtava määrä korjattavia töitä, kun kaikki tehtävät palautettiin opettajalle kirjallisina. Minulla oli satakunta oppilasta, jotka joka tunti suolsivat suuret määrät kirjallisia tehtäviä tarkistettaviksi. Usein tein töitä lähes puoleenyöhön, eikä sekään riittänyt. Ergonomia kotona oli surkea, joten niska ja selkä jämähtivät pahemman kerran. Tykkäsin kyllä sinänsä etäopettamisesta, olihan se uutta ja erilaista, mutta työmäärä oli epäinhimillinen. 

Samaan aikaan olimme väistötiloissa, joten tilanne ei palannut entiselleen silloinkaan, kun etäopetus päättyi. (Ensin oli lisäksi hybridivaihe, jossa yläkoululaiset olivat etänä joka toinen viikko ja läsnä joka toinen.) Väistötiloihinkin tottui, ja homma toimi vuosi vuodelta yhä paremmin. Tänä syksynä päästiin palaamaan takaisin omiin tiloihin.

Tuttua on myös työuupumus. Muistot niistä kauheista vuosista varmaan aktivoituvat kirjan kuuntelun myötä. Silloin ilmiötä ei vielä kunnolla tunnistettu, eikä työpaikalla suostuttu puuttumaan kuormittaviin tekijöihin, jotka sen aiheuttivat. Pääasiallisina syinä olivat liiallinen työmäärä, kuormittava aikataulutus ja huono johtaminen. Onneksi tilanne parani kahden jälkimmäisen syyn osalta myöhempinä vuosina.

Ajattelin aktivoitua bloggaamisessakin nyt, kun illat ja viikonloputkin ovat vapaat eli omiin juttuihin käytettävissä olevaa aikaa on ruhtinaallisesti. (Se on ihmeellistä. Työvuosina olin vapaa vain kesälomalla.) Ensin reissailemme vielä sinne tänne kotimaassa, ja työhuoneen siivous on edelleen vaiheessa, mutta arvelen siltikin, että aikaa jää naputteluunkin. Kun vain oppisin käyttämään tätä alustaa. Tuntuu niin kömpelöltä, kun en osaa. Miten esimerkiksi saan kommentit näkyviin itselleni, ja miten voin niihin vastata? Taisin jo kadottaa yhden kommentin ja yhden postauksen. Opiskeltavaa riittää.