Kohta adventti

 Jännä vuosi, kun ensimmäinen adventtisunnuntai on vasta 3.12. ja neljäs jouluaattona. Adventtikalenterit aloitetaan kuitenkin huomenna 1.12. Odotan kiinnostuksella tämänvuotisen seurakunnan lahjoittaman kalenterin sisältöä. Joinakin vuosina siellä on ollut mahtavia oivalluksia, esimerkiksi tällaisia:

    "Jumala syntyi talliin. Määritteli joulusiivouksen tason."

    "Ei tarvitse olla Sköna hem, kunhan on Betlehem."

    Muistoihin on matkaa yhden laulun verran."

    - Hanna Kivisalo 2021 

Muutenkin joulunodotus on aivan erilaista kuin aiempina vuosina. Opettajilla ovat nyt meneillään vuoden kiireisimmät viikot. Arvioinnit ja jouluohjelmat vievät kaiken ajan, myös illat ja viikonloput. Omaa joulua ei ehdi edes ajatella.

Nyt olen ihan kuin normaalit ihmiset: elelen kaikessa rauhassa ja suhtaudun joulun lähestymiseen tyynesti. Arvelen, että ehdin valmistella joulua aivan riittävästi, ellei mitään yllättävää satu. Olen jopa ryhtynyt askartelemaan joulukortteja! Ja kyntteliköt on jo nostettu ikkunoille. Ensimmäisenä adventtina laitan työhuoneeni ikkunaan ihanan valopallon, jonka eräänä jouluna sain oppilailtani joululahjaksi ja joka salaperäisellä valollaan ilahduttaa minua joka joulu ihan valtavasti.

Huomenna on tarkoitus leipoa pikkuleipiä kahdeksanvuotiaan kanssa. Siitä alkavat pikku hiljaa joululeipomiset: pullat pakastimeen, taatelikakkuja, lusikkaleipiä... 

Joululahjojen hankintakin voi olla mukavaa, kun on enemmän aikaa haahuilla kaupungilla ideoita etsimässä. Ja useiksi päiviksi olen jo sopinut glögitreffejä ystävien kanssa. Ajatella, voin kiireettömästi mennä kaupungille ja kahvilaan vaikka keskellä päivää. 

Tänään kuuntelin myös jo ensimmäisen joululaulun: Vesa-Matti Loirin laulaman Sydämeeni joulun teen. Muistan, kuinka sain sen joululahjaksi sinä jouluna, kun levy ilmestyi. Sykähdytti heti!

                        ****** ****** 

Viime sunnuntaina oli tuomiosunnuntai. Pääsin kerrankin oman seurakunnan kirkkoon, kun satuimme olemaan sunnuntaina kotona.  Kyllä kannatti! Saarna sai aikaan uusia oivalluksia lampaat ja vuohet -tekstistä, joka on aina tuntunut huolestuttavalta. Ehtoollisella käynti pitkästä aikaa tuntui tosi hyvältä. Kirkkokahveilla juttelin liturgipapin kanssa pitkään. (Hän tosin luuli minua uudeksi seurakuntalaiseksi, kun ei ollut minua aiemmin huomannut. Olenkin käynyt kirkossamme satunnaisesti vasta 16 vuoden ajan...) 

Nyt ei tätä kirkkovuotta ole enää jäljellä kuin kaksi päivää. Sitten on aika kajauttaa Hoosianna ja aloittaa uusi kirkkovuosi ja joulun odotus. Pieni paasto ennen juhlaa.   

     

Uutta arkea

 Uusi eläkeläisarki ei ole vielä asettunut uomiinsa, ainakaan kotosalla. Olemme olleet edelleen niin paljon muualla, etteivät hommat kotona ole edenneet toivomallani tavalla. Terveyshuoliakin on ollut enemmän kuin tarpeeksi. Silti voin sanoa täydestä sydämestä, että nautin joka hetkestä, jonka saan olla vapaana.

Kaikenlaista hauskaakin on ehtinyt tapahtua viime viikkoina. Olen käynyt taidenäyttelyssä, tavannut vanhoja ystäviä, ulkoillut lähes joka päivä ja laittanut ruokaa enemmän kuin aiemmin. Mikä parasta, olen myös lukenut enemmän kuin ennen. Nyt on menossa lukupiirimme seuraava kirja Yoko Ogawan Muistipoliisi, joka ei kylläkään ole minusta kovin kiinnostava. Ulkoiluseurana luureissa minulle oli Katri Helenan elämäkerta. Se sopi hyvin kuunneltavaksi, varsinkin kun hän luki sen itse ja laulaa lurautteli aina väliin. Kuuntelin 1.25-kertaisella nopeudella, mikä oli hyvä valinta ja sai hänet kuulostamaan todella reippaalta itseltään. 

Minulla on ollut kolme keskenräistä sukankudinta. Yhden sukan sain viimein valmiiksi ystävän ohjeiden rohkaisemana, ja helpottuneena höyrytin juuri sukkaparin valmiiksi. Toisen parin kanssa kävi huonommin: yksi sukka on ollut valmiina pari vuotta, mutta toinen ei onnistu millään - siitä on tulossa valtavan kokoinen ensimmäiseen verrattuna. En ymmärrä, missä on vika, joten aion vielä kerran purkaa koko kantapään ja aloittaa alusta. Sitä ennen neulon kuitenkin kolmannen keskeneräisen parin kokonaan (yksi varsi vasta valmiina) saadakseni tuoretta tuntumaa kantapään tekoon. Ehkä sen kovan onnen sukankin saan sitten tehtyä. Kateellisena katselen, kuinka muut saattavat neuloa kudintaan juuri katsomatta yhden sukan illassa! Toisaalta jokainen itse neulomani sukkapari ilahduttaa minua suuresti, kun tiedän, etten ole luontainen lahjakkuus. Kaikenlaiset kuvioneuleet jätän mielelläni muille, minä pitäydyn perusmalliin. 

Tänään vein kassillisen paperia paperinkeräykseen, eli olen saanut hiukan edistettyä myös työhuoneen järjestelyä. Sukupapereita ja äidin jäämistöäkin olen hiukan tutkaillut ja ollut yhteydessä serkkujen kanssa asian tiimoilta. Se on ollut mukavaa. 

Kävin myös työpaikalla, juhlaan kutsuttuna seniorina! Tuntui aika erikoiselta. Parasta oli tavata muita senioreja eli työkavereita vuosien varrelta. Tutultahan siellä olo tuntui.

Marraskuun pimeys hämmästyttää enemmän kuin koskaan aiemmin. Enhän ole sitä ennen kokenutkaan, kun olen viettänyt päivät keinovalaistuissa tiloissa ja havainnut pimeän vain aamuin illoin työmatkoilla. Nyt tajuan, kuinka aikaisin pimeys alkaa ja kuinka lyhyt on valoisan aika päivällä. Täytyy olla tarkkana, että ehtii ulkoilemaan päivänvalossa. Muutamana päivänä kävikin niin, että oli jo hämärää ennen kuin tajusin, että päivä on menossa ohi. Hesarin lukeminen vie liikaa aikaa... Olen myös huomannut, kuinka rauhallista on suurissakin kaupoissa päiväsaikaan, kun siellä eivät ole koululaiset eivätkä työssäkäyvät. 

Kuntosalille en valitettavasti ole ehtinyt, vaikka se olisi todella tarpeellista. Ehkä huomenna voisin yrittää, jos olo on hyvä. Sain tänään sekä korona- että influenssarokotuksen. Ensin kuitenkin menen kaupungille ja ehkä Ateneumiin katsomaan impressionistinäyttelyä. Elokuvien päivänäytöksetkin ovat vielä kokematta. 

Lomakodista eilen lähtiessämme unohdimme vihannekset jääkaapin laatikkoon. Niinpä päätimme mennä pian uudestaan. Se tässä eläkeläisyydessä on mukavaa, että voi muuttaa suunnitelmia noin vain. Katsotaan, milloin tulee lähtöfiilis.    

 

Kotona esi-isiä ajattelemassa

 Kotona jälleen. Takana teatterireissu, ystävien tapaaminen, sieniretki, jopa kuntosalilla käynti. Rintakivut vaivaavat, mutta pidän mahdollisena, että ne ovat rankaperäisiä. Nyt on aika alkaa kotoilla!

Eilen tulin uppoutuneeksi äidin puolen sukupapereihin. Joku huhuili netissä kaukaisia sukulaisiaan, ja ryhdyin ottamaan selvää, olisimmeko me mahdollisesti sukua. Ja kyllä, luultavasti 1700-luvulta löytyy yhteinen esi-isä. 

Aika kiehtovaa oli selailla äidiltä jääneitä, enoni hänelle antamia sukupapereita. Minulla on nyt tiedossa yhdeksän äitiäni edeltävää esi-isää hänen isänsä puolelta. Kauimmaisen syntymävuosi ei ole tiedossa vaikka kotikylä ja -talo onkin, mutta toiseksi vanhin tiedossa oleva esi-isä, Pehr nimeltään, oli syntynyt vuonna 1695. 

Seuraavaksi haluaisin tehdä rinnakkaisen listan näiden isien puolisoista eli sen sukuhaaran esiäideistäni. Onhan heillä saman verran osuutta geeniperimääni kuin isoisilläkin. Sukunimien kirjokin olisi kiintoisaa tutkittavaa, kun isien puolella se on kaikilla sama.  Ja sen jälkeen tekisi mieli tehdä äidinäidin puolelta samanlaiset listat. Sitten olisivat vuorossa isän puolen esivanhemmat, joista jo tiedän jonkin verran mutta myös sen, että joissakin kohden tiedot loppuvat joko siksi, että kirkonkirjat ovat palaneet (kuten Pälkjärvellä) tai isä ei ole ollut tiedossa (kirkonkirjoissa lukee punaisella ÄPÄRÄ). Eihän näistä tiedoista oikeasti mitään hyötyä ole, kunhan vain on hauska ajatella niitä kaikkia sukupolvia, jotka ovat ennen minua täällä omaa elämänpolkuaan taivaltaneet. Ja miten erilaista on ollut elämä Kainuun korpien kuiskeessa tai Karjalan kunnailla kuin nykyaikana kaupungissa.

Jo omia äidin puolen isovanhempia ajatellessa elämäntavan muutos tuntuu käsittämättömän huimalta. Lapsuudessani mummolassa ei ollut sähköjä, ei sisävessaa, ei puhelinta, ei autoa tai traktoria... Posti tuli muistaakseni kahdesti viikossa ja kauppa-auto kävi silloin tällöin. Pienviljelijänä elämä oli rankkaa. Tulivat sitten ensin sähköt ja myöhemmin puhelin. Itse asiassa muutos on minun elinaikanani ollut varmaan paljon suurempi kuin edellisten viiden kuuden sukupolven aikana yhteensä. Sota-ajat ovat tietenkin olleet poikkeuksellisen vaikeita, erityisesti isoviha ja maailmansodat. Esi-isä Eerik syntyi pian Suomen sodan jälkeen ja monen muuton jälkeen asettui taloon, josta tuli meidän suvun koti useaksi sukupolveksi. Saattaa siellä edelleenkin asua kaukaisia sukulaisia. 

Olisi todella mielenkiintoista saada tietä lisää menneistä sukupolvista, mutta sukututkimus vaatisi pikkutarkkuutta ja paljon aikaa. Niitä minulla ei ole. Olen yrittänyt selata kirkonkirjoja netistä mutta vetänyt vesiperän - ei löydy kaipaamiani tietoja. Ilman sukututkimuksen peruskursseja homma ei toimi ja saattaa tulla vääriä johtopäätöksiäkin. Nautin siis toisten työn hedelmistä lukemalla omasta suvustani tehtyjä selvityksiä. Jospa niitä löytyisi vielä lisääkin. 

Ja kuinka ollakaan, sanotaan, että eläkkeelle jäämisen jälkeen ihmiset alkavat tutkia sukuaan. Tämä pieni kiinnostuksen purkaukseni ei mitenkään johdu eläkeajasta, olenhan tutkaillut isän puolen sukua jo parikymppisestä asti. Sattui vain juuri eilisiltana tulemaan mieleen kysymys mahdollisesta yhteisestä esivanhemmasta, ja kun äidin sukupaperit ovat hallussani, tulin niitä plarailleeksi. Siinä menikin ilta joutuisasti!