Mistä lisää lapsia?

Jatkuvasti iIhmetellään, miksi lapsia syntyy yhä vähemmän. Vaikka olen itsekin syyllinen tähän (ei löytynyt kumppania ajoissa), näen nykypäättäjien toimissa monia syitä siihen, etteivät nykynuoret uskalla hankkiutua raskaaksi tai yksi lapsi riittää haaveillun kahden tai kolmen sijaan.

Moni pelkää synnytystä. Julkisuudessa on kerrottu, että synnytysvalmennusta on vähennetty, niin että sitä ei enää ole livenä, vaan pari voi katsella netistä opastuksia. Synnytysosastolla ei myöskään vierailla etukäteen niin kuin takavuosina. Niinpä ei varmaankaan ole luontevaa mahdollisuutta kysyä mieltä askarruttavia kysymyksiä. Synnyttämään mennään huolestuneina, jopa vähän kauhuissaan.

Synnytysosastoja on myös karsittu. Matka voi olla satoja kilometrejä muuallakin kuin Lapissa, jossa on totuttu siihen, että hyvissä ajoin hankkiudutaan asustamaan tilapäisesti Rovaniemelle. (Vieläköhän siellä voi synnyttää vai pitääkö matkustaa jopa Ouluun?) Matkasynnytykset ovat lisääntyneet. Kenen mielestä olisi kiva synnyttää satunnaisen taksinkuljettajan tai huolesta sekaisin olevan oman kumppanin kanssa? Onkohan synnytysvalmennusvideolla annettu riittävät ohjeet tienvarsisynnytysten hoitamiseen? 

Kun lapsi on saatu maailmaan, alkavat uudenlaiset huolet. Ensin tietenkin ollaan kotona niin kauan kuin voidaan. Isiä kannustetaan käyttämään osa vanhempainvapaasta. Mutta entä sen jälkeen? Minkä ikäisenä lapsi pitäisi laittaa päiväkotiin ja millaisia vaihtoehtoja paikan suhteen on? Se tiedetään yleisesti, ettei pätevää henkilökuntaa ole tarpeeksi. Paikalla olevia aikuisia voidaan myös siirrellä ryhmästä toiseen, ettei missään olisi vähänkään minimin ylittävää henkilökuntamäärää. Niinpä lapsi saattaa kohdata joka aamu uuden aikuisen. Se lisää lapsen stressiä ja vähentää turvallisuudentunnetta, jonka pitäisi lapsuusaikana kehittyä vahvaksi. Itsetunnon ja henkisen tasapainon kannalta tällä on koko loppuelämään ulottuva vaikutus.

Helsingissä on suunnitelma, joka uhkaa  entisestään heikentää lapsen psyykkistä tasapainoa. Kaikissa tutkimuksissa on todettu, että mitä pienempi pöivähoitoyksikkö, sitä paremmin lapset voivat. Pääkaupungissa kaiken mittana on raha. Niinpä pienet päiväkodit pyritään yhdistämään suuryksiköiksi, jotta aikuisten määrä voidaan supistaa minimiin siirtelemällä työntekijöitä ryhmästä toiseen, ruokkimalla lapset mahdollisimman tehokkaasti ja käyttämällä piha-alueita ja muita tiloja siten, ettei tyhjäkäyntiä ole. Lapsille luodaan minuuttiaikataulu syömiseen ruokasalissa (ei omissa rauhallisissa tiloissa), josta on poistuttava nopeasti seuraavan ryhmän tieltä. Piha-alueilla, jotka nekin ovat pieniä, ollaan vuorotellen. Mikään leikki ei voi jäädä paikalleen kesken odottamaan seuraavaa ulkoilua, sillä seuraavat leikkijät käyttävät tilaa omiin puuhiinsa. Ulos ei voida mennä joustavasti ryhmän aikataulun mukaan, vaan siellä on oltava ennalta sovittuina aikoina. 

Yhä useammat varhaiskasvatuksen työntekijät kokevat, ettei heidän näkemyksillään ole arvoa. Niinpä he siirtyvät muille aloille. Lastentarhanopettajien hommia hoitavat lastenhoitajat, lastenhoitajan tehtäviä vaihtuvat sijaiset. Ei ole ihme, jos lasten hankintaa harkitsevat varsinkin helsinkiläiset joko luopuvat ajatuksesta tai päättävät muuttaa muualle ennen lapsen syntymää. 

Päivökotipuolen hyvä ratkaisu ei ole se,  jota vanhustenhoidon puolella suositaan: hankitaan halvalla filippiiniläisiä hoitajia paikkaamaan hoitajapulaa. Tällöin filippiiniläisnaiset jättävät oman jälkikasvunsa isovanhempien hoitoon ja lähtevät vuosikausiksi Suomeen ansaitsemaan elantoaan, joka osoittautuu Suomessa niukaksi.

Ratkaisu olisi Suomen omissa käsissä: aletaan arvostaa ihmisten kanssa tehtävää työtä. Nostetaan reilusti hoitoalan palkkoja ja panostetaan kunnolla työolojen kehittämiseen niin varhaiskasvatuksessa kuin hoito- ja hoiva-alalla. Unohdetaan vientivetoisten alojen ainaiset palkankorotukset. Huolehditaan sairaaloista niin synnytysten kuin muidenkin alojen osalta, niin että potilaat tulevat hoidetuiksi viiveettä. Olen varma, että rahaa alkaa pitemmällä aikavälillä säästyä ja ahdistus vähenee. Hoitoalan ja varhaiskasvatuksen koulutuksen saaneet ihmiset, joille ala on ollut sydämen asia ennen syntynyttä eettistä stressiä, palaavat takaisin alalle ja kaikki voivat paremmin. Nuoret ihmiset alkavat uskoa tulevaisuuteen ja uskaltavat toteuttaa unelmansa lapsiperheestä. 

Näin tällä kertaa

 

Lähdimme Hämeeseen tarkoituksenamme päästä viimein hiihtämään. Ensimmäinen takaisku: minun mononi jäivät kotiin. Toinen takaisku: alkoi sataa vettä. Hiihtomahdollisuudet näyttävät valitettavasti kehnoilta koko lopputalven osalta, sillä lumet hupenevat aivan silmissä eikä sääennuste lupaa enää hiihtokelejä koko eteläiseen Suomeen. Minun hiihtämiseni siis jäivät tänä talvena kahteen kertaan. Se harmittaa, sillä hiihto on lempilajini. Ei ehtinyt vielä hiihtokunto yhtään nousta. Kotoa käsin ei ole mahdollisuutta päästä ladulle, ja muualla ollessamme on ollut joko liian kovia pakkasia tai liian vähän lunta. Emme nyt myöskään ole suunnitelleet reissua pohjoisen, jossa hiihtokelit jatkunevat tänäkin talvena vielä pitkään.  

Piti siis keksiä muita harrastuksia, kun ei sää suosinut minkäänlaista ulkoilua. Tuli käytyä Hämeenlinnan taidemuseossa sekä Iittalan lasimuseossa, jossa oli opastettu kierros. Oli erinomainen opas ja oli hienoa päästä näkemään lasinpuhaltajia työssään. Samalla kävimme katsomassa myös Naivistit Iittalassa -talvinäyttelyn. Pidin eniten Maija Kanervan linopiirroksista.

Tänään oli tulossa vielä isompi vesisade, ja päätimme palata kotiin. Täällä on aina paljon tekemättömiä hommia. Tosin aika on mennyt torkkuessa, sillä heräsin aamulla jo klo 4.40 enkä saanut enää unta. Jospa ensi yönä nukuttaisi pitempään! (Äsken olin jo menossa nukkumaan, kunnes huomasin, että kello oli vasta 19.45. Pitää vähän vielä sinnitellä, etten taas herää neljältä.) 

Käytin valvomisajan hyödykseni: luin päivän Hesarin ja sen jälkeen Janne Saarikiven kirjaa Hankalat sanat. Pidän hänen kirjoitustyylistään. Kun aikaa oli vieläkin jäljellä ennen Armaani heräämistä, jatkoin muistelmieni kirjoittamista. Siinä katoaa ajantaju täysin, ja yhtäkkiä kello olikin 8.30.    

Pari tuntia sitten kävin kävelemässä. Se tuntui tarpeelliselta sateesta huolimatta. Nastakengillä pysyi hyvin pystyssä, ja aika kului rattoisasti Pirkko Saision elämäkertaa kuunnellessa. Kirjoittaja Heini Junkkaala on ystävä ja ihailija, ja ehkä siksi hän ei ole saanut karsittua laajaa aineistoaan tarpeeksi. Pikkutarkka kuvailu pitkästyttää. Ainakin nuoruuden kirjoitelmat ja kouluaineet olisi voinut jättää julkaisematta. 

    

  

Kuolleita lehtiä katsomassa

 Tänään kävin elokuvissa. Se oli jo toinen kerta tänä vuonna! Olen silti epävarma kävijä, joka ei oikein osaa toimia automaattisten toimintojen kanssa. Onneksi lipun saattaa vielä ostaa kassaltakin.

Kävi ilmi että tämän päivän näytös oli LUX-salissa, mikä ilmeisesti tarkoitti pehmeämpiä istuimia ja neljä euroa kalliimpia lippuja. Tuolin jalkaosaa saattoi kohottaa ja selkäosaa laskea, mutta minun selkäni olisi toivonut selkänojan nostoa suorempaan. Jalkojen saaminen hiukan koholle oli mukavaa. 

Olin ostanut paikan takarivistä siinä toivossa, että äänet eivät olisi niin voimakkaat kuin yleensä, mutta takana oli kai toiset ämyrit. Harmitti, että korvapumpulit jäivät kotiin. Henkilökohtaiset korvien sisään laitettavat kuulosuojaimeni ovat valitettavasti vanhentuneet, joten niistä ei enää ole apua. Jouduin taaskin tunkemaan nenäliinankappaleet korviin voidakseni kestää elokuvan äänitason.  Minkähän takia äänten pitää aina olla niin kovalla?

Elokuva oli tyypillistä Kaurismäkeä. Ankeat tapahtumapaikat, kankeaa dialogia käyvät päähenkilöt, sivuosissa muita tunnettuja näyttelijöitä. Tarina hanttihommissa työskentelevistä ihmisistä, joille koituu erilaisia vastoinkäymisiä. Musiikki ilmentää tunnelmaa ja kuljettaa juonta. Arkinen romantiikka johtaa onnelliseen lopputulokseen.

Ansa (Alma Pöysti) ja Holappa (Jussi Vatanen) onnistuivat niin hyvin kuin elokuvan tyyli salli. Elokuva voitti Cannesissa tuomariston palkinnon 

Tällä kertaa näytöksessä oli myös kuvailutulkkaus suomeksi. En ollut sellaiseenkaan ennen törmännyt. Tekstitys kertoi vuorosanat mutta niiden lisäksi sulkeissa myös kuultavat ääniefektit. Ne oli sanoitettu ilmeikkäästi: kirskuntaa, pauhaavaa musiikkia... Kohderyhmänä olivat kuulovammaiset, mutta ne ilahduttivat minuakin.    

Tämä ei ollut paras Aki Kaurismäen elokuvista, mutta tyypillinen kylläkin. Olen itse pitänyt eniten Mies vailla menneisyyttä -elokuvasta. Myöskin Le Havre ja Boheemielämää tekivät aikanaan suuren vaikutuksen.

      

Kulttuuriharrastuksia 2

 Viime postauksessa kertomastani palapeliin koukuttumisesta oli ikäviä pitkäaikaisia seurauksia. Kuka voisi uskoa, että joku voi venäyttää selkänsä palapeliä tehdessä? Minulle kuitenkin kävi niin, kun hetken aikaa laittelin paloja paikoilleen myös lattialla. Jotakin tapahtui, ja sen jälkeen selkä on ollut kovin kipeä. Hiihtäminen ja kävely kyllä sujuvat, mutta istuminen ja jalan nostaminen suoraksi sattuvat kuin tulenlieska löisi läpi selän. Välillä oli tilanne jo parempi, mutta sitten erehdyin menemään kuntosalille ("liike on lääke"), ja kaikki alkoi alusta.  

Kaikesta huolimatta olen kuitenkin pystynyt harrastamaan kulttuuria viime aikoina. Ensin katsoin Helsingin kaupunginteatterin seniorikansalaisille striimaaman näytelmän netistä. Se ei puhutellut, koska en tainnut olla ihan kohderyhmää vaan aivan liian nuori. 

Sitten pääsin viimein Musiikkitaloon konserttiin. Helsingin kaupunginorkesteri Pekka Kuusiston johdolla esitti Muhlyn modernin urkuteoksen Register sekä Debussyn Faunin iltapäivän ja Ravelin Hanhiemon. Oli hieno konsertti ja upeat urut. Tekee mieli mennä pian uudestaan.

Tällä viikolla oli vuorossa ooppera, Francis Poulencin Karmeliittasisaret. En ole oopperaihmisiä, mutta on kiva silloin tällöin käydä kuitenkin jokin ooppera kuuntelemassa. Tämä oli vaikuttava - varsinkin kun sillä on todellisuuspohjaa Ranskan vallankumouksen ajoilta - ja  erityisesti eleettömän upea lavastus jäi mieleen.

Näiden lisäksi alituisena kulttuuriharrastuksena on tietysti kirjojen lukeminen ja kuuntelu. Nyt on luureissa  menossa Heini Junkkaalan kirjoittama Pirkko Saision elämäkerta Sopimaton. Sitä riittää, sillä kirjassa on sivuja lähes 800 ja äänikirja kestää yli 30 tuntia. Nyt olen kuunnellut 30 %. Vastikään sain loppuun Iida Turpeisen Elolliset, ja sitä suosittelen lämpimästi kaikille! Paras pitkään aikaan lukemani kirja! Olisin suonut sille Finlandia-palkinnonkin, vaikka olihan Sirpa Kähkösen 36 uurnaakin ihan hyvä. Elolliset oli kuitenkin erinomainen.

Luin pitkästä aikaa myös nuortenkirjan, koulukirjastonhoitajan suosituksesta: Sanna Iston Näkymättömät. Se oli niin sujuvasti kerrottu, että oli pakko lukea se miltei yhdeltä istumalta. (Nousin kyllä aina välillä selkää säästääkseni.) 

Mitähän seuraavaksi? Olisikohan aika mennä teatteriin tai taidenäyttelyyn? Tai elokuviin? Saatamme mennä Hämeenlinnaan lähiaikoina, ja siellä jonkin noista voisi toteuttaa.          

Koukussa!

 

Minulle kävi niin, että koukutuin vahvasti palapeliin. Edellisestä palapelin tekemisestä on aikaa yli kymmenen vuotta, enkä muistanutkaan, kuinka kiehtovaa se voi olla.

Kaikki alkoi siitä, kun huomasin ennen joulua Prisman alennusmyynnissä rullan, jossa voi säilyttää keskeneräistä palapeliä. Ajattelin, että sillä voisi olla käyttöä, ja tein heräteostoksen. Eipä aikaakaan, kun huomasin katselevani palapeliosastoja kaupoissa. Ja sitten se löytyi: kiinnostava 1000 palan palapeli, jossa on vanha maailmankartta ja sen päällä kuvia maailmanympäripyöräilystä: The Incredible Ride Around the World of Thomas Stevens 1884 - 1886.   

Vein palapelin lomakotiimme, jossa silloin tällöin oleskelemme. Aloitin etsimällä reunapalat, jolloin sain raamit tulevalle tehtävälle. Sen verran se vei aikaa, että jatko jäi seuraavaan kertaan ja peli siirtyi rullalle kaappiin. Toisella kertaa työ eteni mukavasti, ja otsikot ylä- ja alareunassa alkoivat hahmottua.

Viime perjantaina menimme taas lomakotiin. Minulla oli kaksi kirjaa ja sukankudin mukana, mutta niihin en koskenutkaan, sillä palapeli otti aivan valtaansa. Tein sitä joka päivä iltamyöhään asti, enkä olisi malttanut mennä nukkumaankaan. Palapeli nostettiin välillä alustansa avulla ruokapöydältä lattialle, jotta pääsimme ruokailemaan, mutta pian sen jälkeen taas takaisin, jotta pääsin jatkamaan. Ja mitä pitemmälle työ eteni, sitä enemmän se koukutti: pakko saada pian valmiiksi! Ja niinhän siinä kävi, että tiistai-iltana myöhään sain viimeisen palan asetettua paikalleen. Meret olivat vaikeimpia. Oi miten kaunis se kokonainen kuva olikaan! 

Enpä olisi uskonut koukuttuvani noin vahvasti niin vanhanaikaiseen hommaan kuin palapelin kokoamiseen. Jotakin outoa viehätystä siinä kuitenkin on,  kun etsii oikeaa paikkaa joka palalle. Ei se kuitenkaan ole meditatiivista, sillä jännityshän vaihtelee, kun ensin ei onnistu ollenkaan ja sitten alkaa yhtäkkiä sujua vauhdilla. Siinä innostuu ja siihen uppoutuu! 

Olimme lomakodissa yhteensä neljä yötä. Ihan kokonaan ei aika mennyt palapelin parissa, vaikka tuntikausia menikin, vaan pääsin myöskin suksille. Johan oli ihanaa sekin! Eilen hiihdin ensimmäistä kertaa tänä talvena, ja illan uurastuksen jälkeen tuli palapeli lopulta valmiiksi. Mainio päivä.

Tänään lähdimme taas ladulle, nyt kaksi kertaa sama lenkki kuin eilen. Ei haitannut, että kaikki muut hiihtäjät menivät sutjakkaasti ohi., ja Armaani näkyi pienenä pisteenä kaukana edessä päin. Hiihtämisessä on hienoa se, että jokainen voi edetä omaa vauhtiaan eikä tarvitse kilpailla, ellei tahdo. Kankeaahan se ensimmäisillä kerroilla on, mutta toivon, että pääsemme hyvillä hiihtokeleillä vielä lomakotiin jatkamaan harrastusta ja kuntokin kohenee. Kotoa on niin pitkä ja hankala kävelymatka ladulle, ettei hiihtäminen täällä onnistu. 

Mitä tulee palapeleihin, niin eräs ystäväni päätti hänkin aloittaa uuden palapelin tekemisen. Lupasin lainata hänelle jonkin omistani, ette tarvitse tehdä samoja kuin ennen. Saa nähdä, valitseeko hän tämän, jonka juuri tein, vaiko jommankumman muun (Kreml tai provencelainen katunäkymä).