Näin pari yötä sitten koulu-unen. Sellaisia ei onneksi ole tullut kovin usein, sillä herätessäni olin hyvin väsynyt. Unessa oppilaat olivat levottomia eikä heitä kiinnostanut mikään. Mielessäni oli herätessä kuitenkin valmiina ratkaisuehdotus, joka sopisi nykykouluun oikeassakin elämässä. Ehkä alitajuntani oli työstänyt sen unen aikana.
Jos minä saisin päättää, niin käsin kirjoittaminen, kauno, palautettaisiin välittömästi opetussuunnitelmaan. Kun kirjoittaminen taas onnistuisi vaivatta, voitaisiin palata opiskelussa hyväksi havaittuun metodiin: kirjoitettaisiin muistiinpanoja vihkoon. Siinä keskeiset asiat painuisivat mieleen, olisi koko ajan tekemistä ja ja oppiminen tehostuisi kaikin tavoin.
Nykyisinhän ei yläkoulussakaan muistiinpanojen tekeminen onnistu, koska kirjoittaminen, kirjain kerrallaan, on niin hidasta ja vaivalloista. Fiksuimmat ovat kehittäneet itselleen käsialan, mutta hitaimmat huutavat kaiken aikaa: "Ei niin nopeesti!" tai kyselevät, saisivatko ottaa muistiinpanoista kuvan puhelimella. Puhelimen klikkauksella eivät asiat kuitenkaan painu mieleen.
Samalla kun palataan vihkotyöskentelyyn, otetaan myös oppikirjat jälleen käyttöön. Opiskelu kirjasta on tehokkaampaa kuin ruudulta tähyily, ja on helpompi palata takaisin tarkistamaan asioita kirjaa lehteilemällä. Kynä ja paperi ovat hyödyksi muutenkin nopeiden muistiinpanojen tekemisessä (kun osaa kirjoittaa ripeästi), samoin myös erityisesti matematiikassa. Tästähän ovat matematiikan yliopisto-opettajat ovat huolestuneina puhuneet jo useita vuosia: matematiikan taidot ovat osalla alakoulutasoa, ja tehokkain tapa matemaattisten ongelmien ratkaisuun olisi kynän ja paperin käyttö. Säälien ajattelen nykyisiä abiparkoja, joiden on matikan ylppäritkin suoritettava digitaalisesti!
Suomessa on menty digi-innossa hakoteille. Keski-Euroopassa päiviteltiin jo silloin, kun Suomi luopui kaunokirjoituksen opettamisesta, miten suuri virhe täällä ollaan tekemässä. Neuropsykiatrian tutkijat ovat pitäneet erittäin huonona käsin kirjoittamisesta ja muistakin käden taitoja vaativista asioista luopumista. Mistä saadaan tulevaisuudessa neurokirurgit, hammaslääkärit, kellosepät ja muut, joiden toivoisi kykenevän tarkkaan työhön, kun hienomotoriikka ei saa aikanaan riittävää harjoitusta? Nykyisin nuorilla ei ole edes kunnollista allekirjoitusta, vaan oma nimi tekstataan, jolloin se on erittäin helppo myös väärentää.
Opettajan digimateriaalit, joita voi luokassa näyttää ja käyttää, ovat monessa aineessa erinomaisia, mutta oppilaiden suistaminen digin armoille sekä koulussa ja kotona on lyhytnäköistä ja yhteiskuntaa rapauttavaa. Entä sitten, kun kaapeleiden lisäksi myös sähköt katkeavat? Ei taida nuorisosta olla edes tiedonhankintaan, jos ei google toimi! Tiedon omaksuminenkin on vähäisempää nykyideologialla, kun opiskellaan tiedonhankkimistaitoja (digitaalisesti) sen sijaan, että opeteltaisiin itse muistamaan tärkeitä asioita kuten esimerkiksi kertotaulua, historian aikakausia tai sanastoa.
Joissakin harvoissa kouluissa ei menty virran mukana vaan päätettiin jatkaa kaunokirjoittamista. Sikäläiset oppilaat ovat nyt etulyöntiasemassa muihin nähden. Heiltä sujuvat luentomuistiinpanot käden käänteessä (kirjaimellisesti!), oma käsiala on kehittynyt persoonalliseksi ja allekirjoitus on omintakeinen. Puhumattakaan siitä, että he osaavat myös lukea heitä vanhempien aikuisten kirjoituksia toisin kuin monet nykylapset ja -nuoret. Unessa tein niin kuin todellisuudessakin: kirjoitin sinnikkäästi taulumuistiinpanoja kuudesluokkalaisille omalla käsialallani, jotta he oppivat lukemaan "aikuiskirjoitusta". Varmistin toki, että tulin ymmmärretyksi, ja tarvittaessa selvensin epäselviä kohtia. Harjoittelimme myös kaunoa sen verran, että oma nimi osattiin kirjoittaa allekirjoituksen harjoittelemiseksi.
Joskus on viisautta myöntää, että harhaan mentiin. Paluu aiempaan ei ole tappio vaan menestyksen tae seuraaville sukupolville.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti