Sain juuri luettua loppuun Nunna Kristodulin päiväkirjan. Se alkaa varhaisnuoruudesta ja jatkuu siihen asti, kunnes hän palaa Kreikasta takaisin Suomeen. Kirjan ovat toimittaneet Kristodulin eli alun perin Anna-Leena Lammen siskot.
Kristoduli oli lapsena kastettu luterilaiseksi, mutta teini-iässä hän kerran poikettuaan lämmittelemään ortodoksiseen kirkkoon vaikuttui siitä niin, että hänen tiensä kääntyi kohti ortodoksista uskoa. Monen vaiheiden jälkeen hän jäi pysyvästi Kreikkaan Bytouman nunnaluostariin, jossa hänen elämäntehtäväkseen tuli Filokalian suomentaminen. Työtä tosin ei arvostettu luostarissa, jossa lukemista ja kirjoittamista pidettiin laiskotteluna! Suomen ortodokseille Filokalian saaminen suomeksi oli sen sijaan valtavan merkittävä asia.
Kristodulilla oli hengellinen yhteys arkkipiispa Paavalin kanssa, ja ortodoksisen uskon mukaan yhteys jatkui edelleen arkkipiispan kuoleman jälkeen. Häneltä voi pyytää esirukouksia ja ajatella hänen voivan seurata tapahtumia maan päällä.
Nunnana tai munkkina oleminen kiehtoo ulkopuolisten mieltä: kuinka on mahdollista elää erossa läheisistä ja tavallisesta elämästä ja keskittyä vain hengellisiin asioihin. Päiväkirja antaa kuvan, ettei se olekaan helppoa. Vaikeinta on kuuliaisuus igumeniaa ja mjita auktoriteetteja kohtaan, silloinkin, kun tietää heidän tekevän huonoja päätöksiä. Nunnien välitkään eivät välttämättä ole kovin aurinkoiset, vaan monenlaisia solvauksia ja pahan mielen ilmauksia lentelee puolin ja toisin. Päiväkirjat on kuitenkin toimitettu siten, ettei kenenkään henkilökohtaisia asioita käsitellä ja keskitytään Kristodulin oman ajattelun kehitykseen ja työn edistymiseen.
Olisin ollut utelias kuulemaan myös siitä, miten elämä Lintulan luostarissa sujui Kristodulin siirryttyä sinne. Oli jännittävä seurata sisäistä prosessia, joka valmisti häntä Suomeen paluuseen. Lopullinen syy oli kylläkin todella yllättävä: luostarin auktoriteettien antisemitismi! Kun Kristoduli ei sitä hyväksynyt, hänet lähetettiin pois! Voi olla niinkin, ettei hän ole Suomessa kokenut tarvetta kirjoittaa päiväkirjaa, kun on voinut käsitellä asioita äidinkielellä ympärillä olevien kanssa ja kokenut ehkä myös Suomessa olevansa enemmän samanmielisessä seurassa.
Luostarikutsumus on nykyaikana harvinainen, vaikka käsittääkseni esimerkiksi Valamossa on tällä hetkellä enemmän veljiä kuin pitkään aikaan. Nunnaksi tai munkiksi ryhtyminen ei käy käden käänteessä. Ensin käydään luostarissa talkoolaisena tutustumassa paikkaan. Kun kutsumus alkaa orastaa, tullaan noviisiksi. Joidenkin vuosien kuluttua voidaan vihkiä viitankantajaksi, jolloin pukeutuminenn muuttuu ja saa uuden nimen. Lopulliset lupaukset (köyhyys, kuuliaisuus, naimattomuus) annetaan vasta useiden vuosien jälkeen, ja sillonkin saa uuden nimen. Anna-Leenasta tuli Kreikassa ensin Eleni ja nunnaksi vihkimisen jälkeen Kristoduli. Lopulta hänet vihittiin vielä pieneen skeemaan, mikä käsittääkseni tarkoittaa iäkkään luostariasukkaan mahdollisuutta viettää enemmän aikaa rukouksessa ja vähemmän luostarin töissä. Kristoduli oli sitä odottanut kauan ja hartaasti.
Ortodoksinen perinne. on itselleni melko vieras. Liturgia on koukeroinen ja vahvasti vertauskuvallinen. Kristodulin ajatteluun perehdyttyäni mietin kuitenkin, että olisi hyödyllistä lukea Arkkipiispa Paavalin kirja Uskon pidot, joka selvittää liturgian sisältöä. Se on minulla ollut hyllyssä vuosikymmeniä, ja näyttää siltä, että olen lukenut siitä kolme neljännestä, mutta pitäisi varmaan ottaa se uudelleen esille ja lukea kokonaan. Ehkä se nyt myös avautuisi paremmin kuin nuorena.
Kaiken kaikkiaan jäi sellainen olo, että olipa kristitty luostarissa tai tavallisessa arkielämässä, kilvoittelu on aina työlästä ja omien puutteiden kanssa joutuu silmätysten vähän väliä. Ehkä niin on tarkoituskin, ettei luulisi itsestään liikoja. Armon varassa on kuitenkin mahdollista jatkaa, olipa kuinka keskeneräinen tahansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti