Selkenevää

Joskus asiat selkenevät pitkän odotuksen jälkeen.

Tänään sain tietää, että minut oli lupauksesta huolimatta unohdettu laittaa hoitojonoon terveyskeskuksessa syyskuussa. Marraskuussakin vielä vakuutettiin ajan olevan tulossa joulu-tammikuussa. Jokin kämmi on sitten käynyt. Tänään asia kuitenkin eteni siten, että sain viimein lääkäriajan - viiden viikon päähän. Rohkenen kuitenkin luottaa siihen, että jos olisi hengenhätä, hoitoon pääsisi saman tien. 

Sain myös aloitettua viimein loputtomalta tuntuvan työhuoneen paperipinojen läpikäyntiurakan. Se on odottanut kuukausia, ja sinä aikana pinot ovat vain kasvaneet. Kesän aikana ilmestyneitä lehtiä, erinäisiä papereita, kuvia, säilytettäviä juttuja, kirjoja, dokumentteja... Toivon, että tämä tarmonpuuskani pysyy yllä palkitsevaan loppuun asti. 

Voisikohan viime vuosien Kotiliesiä laittaa mihinkään kiertoon vai onko ne parasta kipata vain paperinkeräykseen?     

Sääkin selkeni tänään. Tuntui ihmeelliseltä, kun yhtäkkiä alkoi paistaa aurinko. Teki mieli hymyillä vastaantulijoille ja reipastaa kävelyvauhtia. Tällaisia päiviä tarvitaan lisää tänne harmaalle etelärannikolle. Kun ei sitä luntakaan ole.     

Eräs Yle Areenan helmi

 Olen viime aikoina kuunnellut Yle Areenasta Sari Valton ohjelmia sarjassa Keskustelua ihmisyydestä. Jopa onkin mielenkiintoisia keskusteluja! Asiantuntijoiden pohdinnat, joita Sari Valton mainiot kysymykset johdattavat eteenpäin, avaavat milloin mitäkin aihetta syvällisesti ja monipuolisesti. Jokaisen kuuntelemani ohjelman jälkeen on ollut olo, että haluaisin välittömästi jatkaa keskustelua jonkun toisen kanssa, joka on kuunnellut saman ohjelman. Olen jo kuunnellut muutaman viimeisimmistä, mutta onneksi aiempia on vielä jäljellä vaikka kuinka paljon. 

Seuraavat olen jo kuullut:

- DNA-testi voi paljastaa suvun salaisuuksia

- Tyhmeneekö ihminen?

- Minuutemme rakentuu muistin varaan - voiko muistiin luottaa?

- Miksi et tekisi jo nyt asioita, joita oikeasti haluaisit?

- Olemme sairastuneet yksilöllisyyteen

Jokainen kuulemistani on ollut mielenkiintoinen ja syvällinen katsaus aihepiiriinsä.

Suosittelen lämpimästi!

Kulttuuria

 Olen viime päivinä harrastanut kulttuuria niin paljon, että välillä on vedettävä henkeä ja sulateltava.

Ensinnäkin toissa viikolla kävin Ateneumissa katsomassa Gothic Modern -näyttelyn, joka oli hieno kokonaisuus. Pääaihe oli kuolema, mutta varsinkaan kuolemantanssiaiheiset teokset eivät minua puhutelleet. Ehkä eniten vaikutuin vanhoista pyhimyskuvista. Kammottavin (vaikkakin kaunis) oli aika suurikokoinen työ, jossa nuori nainen istui sairasvuoteella, puristi peittoa käsillään ja katsoi kauhistuneena sänkynsä jalkopäässä istuvaa, siipensä levittänyttä suurta kuolemanenkeliä.

Viime päivien elämykset ovat olleet aiheiltaan keveämpiä. Perjantaina tutustuimme Iittalassa Naivismin talvi -näyttelyyn. Se oli hauska ja monipuolinen. Tällä kertaa yläkerrassa oli useita nukkekotityyppisiä töitä, jotka olivat kerrassaan upeita. Ostimme taas Maija Kanervan kalenterin kuten viime vuonnakin.

Samana päivänä kävin myös Hämeenlinnan kaupunginmuseon Museo Skogsterissa, jonka yläkerrassa on viehättävä Unessa-näyttely, joka esittelee sänkyjä ja nukkumista eri aikoina. Alakertaan avautuu Unikudelmia-näyttely helmikuun puolivälissä, joten sen jälkeen sinne uudestaan.

Lauantaina oli vuorossa Hämeenlinnan taidemuseo. Keltaisessa Engel-osassa on Laila Karttunen ja elämän väriraidat -niminen tekstiilitaidenäyttely, joka on kerrassaan upea. Hienoja kuvakudoksia, revinnäistöitä, ryijyjä ym. En osaa itse tehdä käsitöitä, mutta ihailen suunnattomasti niitä, jotka osaavat. Tässä käsityön taito oli jalostunut taiteeksi, ja tulos on hurmaava. 

Lohrman-rakennuksessa oli Arjen abstraktioita -näyttely, joka taas ei juurikaan puhutellut minua mutta joka varmasti muiden mielestä saattaa olla varsin vaikuttava.

Näiden taide-elämysten väleissä luin Terhi Törmälehdon kirjan Taavi, joka kertoo hänen isoisästään ja tämän sotakokemuksista, ja heti kun sain kirjan loppuun, olikin aika lähteä elokuviin katsomaan dokumenttia Kurkien äiti, joka kertoo suomalaissyntyisen Ellen Vuosalon vaiheikkaan elämäntarinan. Hän asui yli 55 vuotta Iranissa ja teki siellä luonnonsuojelutyötä. Elokuvan ensi-ilta oli syyskuussa 2024. Vuosalo kuoli 8.1.2025 lähes 94-vuotiaana. Hienoa, että hänen tarinansa ehdittiin saada talteen.   

Huominen lukupiiri, jossa Taavia piti käsitellä, siirtyikin eteenpäin, joten nyt on muutama päivä aikaa sulatella näitä kulttuurielämyksiä ja keskittyä muihin asioihin kuten ranskan ja italian opiskeluun. Lukemattomien kirjojen pinot huojuvat myös ympärilläni odottaen aikaa lukemiseen. Ja kuntosali on aina auki...         

Toimii - ei toimi - toimii!

 Tämän blogin kanssa on ollut jos jonkinlaista säätöä. Olenko tosiaan niin tohelo, ettei mikään onnistu normaalisti? Tänään kuitenkin yllättäen löytyi ratkaisujakin. 

Viimeisin ongelma oli se, etten pääse kirjautumaan googleen, koska se ei hyväksy sormenjälkeäni. Sama vaiva on ollut ennenkin, mutta asia on useimmiten ratkennut 10 - 20 yrityksen jälkeen. Tätä nykyä kone heittää minut kokonaan ulos muutaman yrityksen jälkeen, tänään se jopa käynnisti itsensä uudelleen.

Yritin myös toista kirjautumistapaa eli salasanaa, jolla kirjauduin vanhalle koneelleni, mutta sekään ei toiminut. Puhelimella pääsen sisään kyllä, koska salasana on siellä suojattuna salasanaäpissä. Tietokoneella en pääse sinnekään, koska en tiedä sen salasanaa! 

Aloin jo olla epätoivoinen ja mietin, oliko minun ja googlen yhteistyö nyt tässä. Blogin käyttö puhelimella on niin rasittavaa, etten siihen jaksa ryhtyä. Sitten jostakin syystä päätin tehdä viimeisen yrityksen: kokeilin vanhaa salasanaa, jonka vaihdoin viime vuonna, kun se kehotettiin vaihtamaan. Ja kas, sepä nyt sitten toimikin, täällä ollaan! (En tiedä, missä uusi salasanani sitten toimii.) Joka laitteella on siis eri pääsysysteemi. Lisäksi joka kerta kun kirjaudun, siitä tulee tietoturvailmoitus sähköpostiini. Tulee myös ilmoitus, että tilini on palautettu. Miten niin palautettu? Onko se välillä poistettu? En tätäkään ymmärrä.

Aiemmin minulla oli ongelmana se, että päässyt kirjautumaan ulos normaalisti, vaan aina tuli ilmoitus: "Hups, jotakin meni pieleen!" Pääsin pois vain menemällä gmailiin, josta uloskirjautuminen onnistui normaalisti. Jossakin vaiheessa keksin kuitenkin toisen tavan. Napautankin vaihtoehtoa "Valitse toinen tili", jonka kautta tulee esiin nappi "Kirjaudu ulos". Sieltä voin poistua.

Kun nyt sitten tällä kertaa viimein pääsin sisään, ryhdyin katselemaan asetuksia ja muita vimpaimia. Löytyi vastaus myös Sivut-ongelmaani: ei riitä, että tekee sivun ja julkaisee, vaan se pitää laittaa Ulkoasu-painikkeen kautta päälle. Lienen osannut se tehdä silloin, kun lukupäiväkirjani ja kirjastobongausprojektini sain lisättyä, mutta en kyllä yhtään sitä muista. Nyt on kuitenkin yläpalkissa myös viimekesäinen lintubongausprojektini, jota kesällä uutterasti yritin saada näkyviin. Parempi myöhään... 

Lopputoteamus: Kun ei ole teknistä lahjakkuutta hitustakaan, kaikki asiat ovat vaikeita. 

 

   

Jäähyväiset joulukuuselle

 Huomenna on nuutinpäivä, jouluajan loppu. Silloin lähtee meiltä joulukuusi. Aina ennen se on riisuttu jo loppiaisena, mutta tänä vuonna emme raaskineet vielä silloin sitä tehdä. Kuusi on kaunis ja sopusuhtainen. Sen valot tuikkivat ihanasti pimeässä talvi-illassa ja -aamussa. Ja mikä parasta: se tuoksuu edelleen. Kuusi on yksi joulun suloisimmista joulun tuoksuista hyasintin, klementiinin,  piparkakkumausteen ja joulupullan ohessa. 

Tänään on mitä kaunein talvipäivä. Täällä etelässäkin on taas lunta - toistaiseksi. Jo ylihuomenna ollaan plussan puolella. Huokaus. Talvikelit ovat aina muutaman päivän mittaisia. Kateellisena kuuntelen keskisuomalaisen ystävän ja kainuulaisen serkun hiihtokilometreistä. Silti tässä vaiheessa talvea on vielä toivoa siitä, että täälläkin voisi päästä ladulle. Aurinko paistaa pitkästä aikaa ja joulun hämärä tunnelma vaihtuu talven kirkkauteen. Päivä pitenee harppauksin ja ajatukset suuntautuvat tulevaan.

Joulukuusten poistamiseen tuli hauska uusi vinkki: sen voisi upottaa järveen tai mereen ja tehdä siitä turon! Kalat ja muut vesieläimet tykkäisivät. Helsingissä kuusen voisi viedä Kalasatamaan, josta ne toimitetaan sopivaan, turvalliseen paikkaan vesistössä. Meiltä on sinne liian pitkä matka eikä omalle mökillekään voi kuusta lähteä kuljettamaan. Niinpä toimimme kuten ennenkin: kuusesta karsitaan oksat sekajätteisiin, jolloin ne poltetaan jätteenkäsittelylaitoksessa. Runko viedään maalle polttopuiksi. Siellä se joskus tuottaa lämpöä hellassa tai saunassa. 

Hyvästi, kaunis kuusemme!

Palapelin lumoissa

Kävin marraskuun lopussa Taidehallissa katsomassa HUSin taidekokoelman näyttelyä. Kaupassa kiinnitti huomioni jouluisa, värikäs 1000 palan palapeli, josta en ollut saada silmiäni irti. Palasin sen luokse useita kertoja, kunnes päätin, että se on saatava. Kuva jotenkin tuotti iloa. (Nimi on Sparkling City ja valmistaja Galison.) 

Kun jouluna kävi niin kuin kävi, etten voinut oikein tehdä mitään, tuntui olevan oikea aika ottaa uusi palapeli esiin. Sitä jaksoin tehdä heti kun kuume laski. Kuinka ollakaan, ei ollut helpoimmasta päästä tämä palapeli. Reunojen etsiminen ja kokoaminen kesti hyvin pitkään. Huomasin, että pelistä oli tulossa suurikokoinen eikä kaikkia paloja mahtunut levittämään ruokapöydälle näkyviin, sillä pöytää tarvittiin myös oikeaan tehtäväänsä. Onneksi on iso pöytä, jonka toiseen päähän levitin huopakankaisen palapelialustani. 

Hieno tunnelma oli jouluyönä, kun kuusen loisteessa ensin iltamyöhällä seurasin jouluyön messua Pietarinkirkosta ja aamuseitsemältä kuuntelin joulukirkkoa Yle1:ltä. Samalla etsin oikeita paloja saadakseni kuvan näkyviin.  

Kuvittelin, että kuva tulisi valmiiksi melko reipasta vauhtia, mutta toisin kävi. Aikaa on kulunut paljon, ja kaikki joululoman aikana luettavaksi varaamani kirjat ovat jääneet lukematta. Olen ahertanut aamusta iltaan ja saanut hartianikin jumiin monta kertaa - mikä tosin tapahtuu helposti. Kun suunnilleen kolmasosa paloista oli löytänyt paikkansa, homma helpottui, kun irtopaloja oli jäljellä enää sen verran, että ne kaikki mahtuivat pöydälle eikä tarvinnut etsiä pienestä laatikosta. 

Vierailijoitakin kävi kerran, mutta silloin nostimme palapelin pukuhuoneen lattialle pois tieltä.

Olen jatkanut palapeli tekoa tähän asti. Nyt alkaa kuva jo hyvin hahmottua. Muutama päivä sitten Armaani kysyi varovasti, olisiko mahdollista saada homma valmiiksi ennen pääsiäistä, jotta voitaisiin silloin vaihtaa joululiina pois... Olen hyvin toiveikas sen suhteen 😀.

En tiedä, miksi palapelit ovat alkaneet taas kiinnostaa. Välissä oli vuosikymmeniä, jolloin en niitä tehnyt vaan koin pikemminkin ajanhukaksi. Viime talvena tein yhden 1000 palan palapelin, ja silloinkin kiva kuva houkutti sen pariin. Nyt olen huomannut, että palapelin keskittyminen voi olla aika rentouttavaa, joskin välillä myös stressaavaa, kun työ ei etene. Olen samalla kuunnellut Yle 1:n mainioita ohjelmia, mm. Jarkko Martikaisen pohdintoja, kirjallisuusohjelmia, Riston valintaa ja ajankohtaisohjelmia. 

En ole ystäväpiirissäni ainoa, joka tekee palapelejä. Eräs ystäväni lainasi edellisen palapelini heti kun sain sen valmiiksi (ja teki varmaan paljon nopeammin kuin minä), ja hän on varannut myös tämän nykyisen, kunhan tämä joskus valmistuu. Hienoa, ettei upea peli jää vai yhden tekijän huviksi!

Mietin, miksi toiset ovat paljon näppärämpiä. Kysymys on varmaan loogisesta ajattelusta ja analyyttisestä mielestä. Minun logiikkatumakkeeni on luultavasti surkastunut, sillä looginen ajattelu ei todellakaan kuulu vahvuuksiini. Toisaalta palapelin kokoaminen varmaankin kehittää kykyä huomata yksityiskohtia ja tehdä päätelmiä.  Toivon ainakin niin. Muuten hommaan uhraamani aika alkaa tuntua todella liialliselta. 

Jotenkin oudosti tuntuu mahtavalta, että olen voinut "tuhlata" aikaani istumalla vain palapelin ääressä olematta tehokas tai hyödyllinen. Olen vain ollut. Se onkin tehnyt mielelleni hyvää. Peruuntuneet tapaamiset voidaan hoitaa myöhemminkin, kirjoja voi lukea muina aikoina ja toipuminen on toivottavasti sujunut paremmin rennossa olotilassa. Ehkäpä palapelikin tulee valmiiksi viikon parin sisällä🧩.         

Vuodenvaihteen mutinaa

  Vuosi vaihtui taas, vaikka vastahan oli edellinen vuodenvaihde. Tällä kertaa aika on erilainen kuin ennen. Alkaneen vuoden kalenteri on vielä tyhjä, ja se tuntuu hyvältä, mutta viime vuoden kalenteriin tuli liian monta surullista merkintää. Omassa elämässäni viime vuoden suurin murhe oli pikkuveljen sairaus ja kuolema. Lapsuudenperheestäni meitä on enää kaksi jäljellä. Elämän arvaamattomuus ja rajallisuus tuli vastaan konkreettisemmin kuin koskaan ennen.  

Samaan aikaan maailmantilanne on huolestuttavampi kuin koskaan minun elinaikanani. Viime vuonna hyvät uutiset olivat harvassa. Kaikkialla tunnutaan valmistautuvan sotaan, ja iso osa maailman kansoista on jo nyt kauhun ja pelon vallassa joko sodan tai diktatuurin alla. Ilmastonmuutos, joka vääjäämättä uhkaa koko maapalloa  pikemmin kuin uskommekaan, on painunut pikkuotsikoiksi sotauutisten tieltä. Maailman näkymät ovat pyörähtäneet aivan uuteen asentoon kuin värihiukkaset kaleidoskoopissa.   

Uuden presidenttimme uudenvuodenpuhe pyrki kasvattamaan kansan yhtenäisyyttä ja lisäämään toivoa, mikä onkin toki tarpeen. Samaan aikaan maan turvallisuudesta vastaavien päälliköiden viesti "meitä ei uhkaa mikään juuri nyt" on vaihtunut listoihin kotivarasta ja kehotuksiin olla elämänsä kunnossa kaiken varalta. Yhteiskuntamme on sähkön ja kaapeleiden varassa haavoittuvaisempi kuin koskaan. Jos netti lakkaa toimimasta, koko yhteiskunta halvaantuu. Riittävätkö sisu ja sinnikkyys, jos todella suuret ongelmat vyöryvät päälle?

Kaiken keskellä juuri nyt minulla on kaikki hyvin. Joulun virustauti alkaa olla ohi, vietimme hauskan uudenvuoden ystävien seurassa, vapaata aikaa kaiken tarpeellisen tekemiseen näyttäisi olevan runsaasti. Kotona on pinoittain kirjoja odottamassa mahdollisuutta uppoutua niihin, ja kohta voi taas ulkoilla ja kuntoilla pitkästä aikaa normaalisti. Saan olla iloinen ja kiitollinen paljosta. Tietäen samalla, että kaikilla ei ole yhtä hyvin ja että kaikki voidaan ottaa pois milloin tahansa. 

Mitä muuta on tehtävissä kuin oman pienen mutta tärkeän elämän elämistä päivä kerrallaan, yhdessä toisten kanssa, tekemällä parhaansa omissa ympyröissä? Luottamalla siihen, että meitä pidetään huolta, ja kaikki on lopulta Korkeammassa kädessä, kuten sanonta kuuluu.  

Avasin juuri uuden Körttiajastimen eli H-Y:n ensi vuoden kalenterin. Sen ensimmäinen teksti on piispa Bo-Göran Åstrandin seurapuheesta viime vuoden herättäjäjuhlilla:

Nyt on meidän aikamme. Me elämme. Nyt meillä on toinen toisemme. Tänään voimme sanoa rakkauden sanoja ja osoittaa huolenpitoa ja välittämistä. "Herran armoa on se, että vielä elämme. Hänen laupeutensa ei lopu koskaan. Joka aamu Herran armo on uusi, suuri on hänen uskollisuutensa."