Kuntosalilla

Kotini lähelle tuli joitakin vuosia sitten kuntosali, ja koska tiedän siellä käymisen olevan terveellistä - ellei suorastaan välttämätöntä -  terveydelleni, hankin sieltä jäsenkortin ja aloitin harrastuksen. En kuitenkaan tiennyt laitteista ym. yhtään mitään, joten pestasin aluksi personal trainerin. Heitä oli loppujen lopuksi yhteensä kolme, ehkä henkilökunnan vaihtuvuuden vuoksi. Opin käyttämään peruslaitteita ja sain harjoitusohjelman. 

Nyt, useita vuosia jäseneksi liittymiseni jälkeen, en voi kehuskella suorituksillani. Todella harvakseltaan on tullut käytyä, vaikka kiltisti olen maksuni maksanut. Eläkkeelle siirtymisen myötä päätin, että asiassa on tapahduttava muutos. En voi enää syyttää kiireitä ja ajanpuutetta omasta saamattomuudestani. Olen ryhtynyt tihentämään käyntejäni.

Vaikeinta on saada lähdettyä. Kaikki sujuu sen jälkeen hyvin, kun on saanut astuttua kotiovesta ulos kuntosalireppu selässä. Pieni kävely kuntosalille, varusteiden vaihto ja sitten vain harjoittelemaan. Tätä nykyä ohjelmani on seuraava: crosstrainerilla 5 - 10 min alkulämmittelyä, laitteilla harjoittelua, venyttelyt ja lopuksi 10 min kuntopyöräily. Yleensä aikaa kuluu noin tunti.

Salilla on erikseen naisten sali ja yleinen puoli. Yleensä treenaan vain naisten salissa, koska en osaa käyttää isommalla puolella olevia uudempia laitteita enkä toisaalta tunne oloani kovin mukavaksi voimailevien miesten keskellä. Seuraava tavoite olisikin tutustua jotenkin uusiin laitteisiin, jotta harjoittelu olisi kiinnostavampaa. Naisten puolellakin on sellaisia vekottimia, joista en tiedä, miten niitä käytetään.

Se, mikä eniten motivoi jaksamaan, on äänikirjojen kuuntelu. Aivan huomaamatta tulee harjoiteltua pitempään, jos on kiinnostava kirja menossa. Viimeksi kuuntelin loppuun Sirpa Kähkösen 36 uurnaa. Kuntosalilla kuuluvasta musiikista sen sijaan en tykkää ollenkaan. Ehkä se on nykynuorisolle sopivaa treenimusaa. 

Nyt kun olen hiukan useammin saanut mentyä salille, olen alkanut huomata, milloin siellä on ruuhkaa, milloin taas saa treenata jopa yksin. Eilisilta, siis lauantai, oli oikein hyvä! Ruuhkaisinta taitaa olla arkisin heti työpäivän jälkeen, lauantaisin päivällä sekä silloin, kun ulkona on huono sää. Ohjatut tunnit täyttyvät myös nopeasti. Niistä en ole löytänyt itselleni sopivaa. 

Sitä olen salilla ihmetellyt, ettei yleisesti ole tapana tervehtiä toisia kuntoilijoita esim. pukuhuoneessa. Eilinen oli virkistävä poikkeus, kun osuin sinne samaan aikaan pois lähdössä olleen ikätoverin kanssa. Rupattelimme aika pitkään ja vaihdoimme kokemuksia. Nuoret kävijät, joita on suurin osa, eivät yleensä katso kohti eivätkä tervehdi, varttuneemmistakin vain harvat. Henkilökunta vastaanottotiskillä sen sijaan on todella ystävällistä ja hymyileväistä.

Ladattuani kuntosalin uuden äpin huomasin, että eläkeläisten kuukausimaksu on pari euroa edullisempi kuin muiden. Riensin ilmoittamaan, että olen jäänyt eläkkeelle jo joitakin kuukausia sitten. Minulle kerrottiin, että uusi hinta tulee voimaan kolmen kuukauden kuluttua! Johan kauan kestää. Luulenpa, että uusien asiakkaiden veloitus saadaan käyntiin paljon ripeämmin. Mutta tästä opin, että pitäisi aina muistaa tämä eläkeläisyys ja kysellä erikoishintaa. (Eilen kävin myös ystävän kanssa eläkeläislounaalla.) 

Katselin tilastoa käynneistäni. Keskimäärin vain kerran kuussa on tullut käytyä kuntosalilla näiden vuosien aikana. On kuitenkin otettava huomioon, että kesät olemme yleensä muualla ja nykyisin usein muinakin aikoina. Tulevaisuuslupaus voisi olla - ei, vaan sen pitää olla - että vastedes käyn kuntosalilla vähintään kerran viikossa mutta toivottavasti ainakin kahdesti. Kuinkahan onnistuu?     

       

Presidentinvaalit

 Presidentinvaalit ovat jo ihan lähellä. Ylihuomenna menen äänestämään. Olen ollut niitä, joiden on ollut vaikea valita sopivaa ehdokasta. Niinpä olen katsonut kaikki mahdolliset keskustelut, paneelit ja ohjelmat asian tiimoilta, ja koen tuntevani ehdokkaat jo aika hyvin. Se ei silti tarkoita, että olisin varma siitä, kuka pärjäisi parhaiten presidenttinä tässä vaikeassa maailmantilanteessa.

Ennen joulua tentit olivat aika tylsiä ja kuulosti siltä, että kaikki olivat samaa mieltä lähes kaikesta. Vasta viime viikkoina ja varsinkin tällä viikolla tunnelma on sähköistynyt ja ehdokkaista on alkanut löytyä eroja. Koko kampanja on ollut sivistynyt ja asiallinen - aivan toista kuin Yhdysvalloissa, jossa pääehdokas suoltaa loukkauksia ja alatyylisiä solvauksia kilpailijoista, tai Venäjällä, jossa ei saa edes kertoa mielipidettään ja jossa tulos tiedetään kuukausia etukäteen. Meillä kansalaiset saavat rauhassa valita yhdeksästä ehdokkaasta sopivimman.

Minusta kaikki kandidaatit vaikuttavat asiallisilta, jokseenkin päteviltä ja jopa sympaattisilta. Valintaa tehdessä pitää kuitenkin olla kriittinen ja ottaa huomioon monia seikkoja. Viimeiset kaksi isoa vaalikeskustelua ovat olleet antoisimpia siksi, että erojakin on alkanut löytyä eikä katsoja ole juurikaan tylsistyneenä torkahdellut tv:n ääressä. MTV:n versio oli reipas ja värikäs, Ylellä eilen keskityttiin niihinkin asioihin, jotka eivät varsinaisesti kulu presidentin valtaoikeuksien piiriin. Se oli hyvä valinta, ettei tarvinnut ties kuinka monetta kertaa kuunnella samoja vastausfraaseja. Lisäksi tunnelma oli selvästi latautuneempi kuin aiemmin, olihan kyseessä vihoviimeinen yhteisesiintyminen ja ehdokkailla oli kaikki pelissä. 

Sivumennen sanoen on vähän säälittänytkin ehdokkaiden rankka vaalityö. Milloin ovat saaneet nukkua tarpeeksi, syödä terveellisesti ja liikkua riittävästi? Joistakin on jo näkynyt uupumuksen oireita olemuksesta. Eilinen tentti kauhistutti siinäkin, että keskustelijat joutuivat seisomaan paikallaan koko kaksituntisen lähetyksen ajan! Minä en olisi tuohon kyennyt, selkä olisi katkennut kesken kaiken. Kuinka pitää ajatukset kasassa, jos selkä tai jalat alkavat vihoitella? Miksi heillä ei voinut olla vaikka korkeita jakkaroita jalkojen ja selän lepuuttamiseksi? Tuli testattua, että kykenisivät tarvittaessa vaikkapa valtiovierailulla seuraamassa tuhottoman pitkää paraatia eturivissä. Linnan juhlissakin on kättelyissä sentään pieni tauko ja kävelyaskelia kesken kaiken.         

Katsottuani suuret vaalikeskustelut, yksilötentit, Luokan edessä -ohjelmat sekä Mika Tommolan vaaliohjelmat olen viimein vakuuttunut valinnastani. En aio äänestää strategisesti toista kierrosta ajatellen vaan niin kuin sydän sanoo. Toivottavasti riittävän monen sydän sanoo samoin!

Ja tässä ovat perustelut: En halua presidenttiä, joka on Nato-hurmoksen vallassa, en myöskään sellaista, joka aiemmissa toimissaan on osoittanut harkintakyvyn puutetta tai liiallista optimistisuutta. Ehdokkaalla pitää olla kokemusta ulkopolitiikasta ja kansainvälisistä tehtävistä. Ehdokas ei saa hämmentyä tiukoissa tilanteissa vaan hänen tulee kyetä vastaamaan maltillisesti kaikenlaisiin eteen tuleviin kysymyksiin. 

Saa nähdä, kuinka käy. Pelkään sitä, että toiselle kierrokselle pääsee kaksi sellaista, joista kumpaakaa en mitenkään voi äänestää. Mitä silloin teen? Tästä on loppujen lopuksi tulossa hyvin jännittävä kamppailu.             

Sisältövaroitus?

 Tämän päivän HS:ssa kerrottiin, kuinka nykynuoret tarvitsevat sisältövaroituksia teksteihin, esityksiin ym. voidakseen välttää heitä ahdistavia asioita. Kallion lukiossa (jonka olen luullut olevan edelläkävijä avoimessa keskustelussa) varoituksia on mm. seuraavista aiheista:

SV: kuolema, ilmastonmuutos, homofobia, ahdistavat teemat, muistisairaus, veri, poliittinen sisältö, eläimiin kohdistuva väkivalta. 

Kyllä vähän ihmetyttää. Ennen nuoret olivat radikaaleja ja rohkeita. Nytkö he ovat niin herkkiä, ettei vaikeita asioita saa edes tulla eteen? Samaan aikaan yhä useammat nuoret kärsivät mielenterveysongelmista, mm. ahdistuksesta. 

Mitä on tapahtunut? Mikä on tehnyt nykynuorista psyykeltään niin hauraita? Miten he tulevat selviytymään ensinnäkään aikuisuudesta mutta sen lisäksi myöskään työelämästä (joku voi esittää siellä erilaisia mielipiteitä), maailmantilanteesta (ilmastonmuutos, kriisit, sodanuhka) tai ylipäätään oman elämän vaikeista tapahtumista (menetykset, sairaudet, epäonnistumiset). Eihän kukaan voi elämässään välttää kaikkea ikävää. Ovatko tällaiset yliherkät nuoret saaneet curling-kasvatuksen, jossa heitä on varjeltu kaikilta vastoinkäymisiltä? 

Oikeasti elämään kuuluu myös rankkoja asioita. Olisi kai parempi opetella kohtaamaan niitäkin niin, ettei koko mielenterveys romahtaisi niiden osuessa kohdalle vaan olisi keinoja kohdata vaikeatkin asiat ja tunteet. 

Vai onkohan onkohan kyse vain siitä, että halutaan elokuvasymbolien tapaan ilmoittaa sisällön rankimmat asiat etukäteen, jotta sellaiset nuoret, joille kyseinen aihepiiri on vaikea, osaisivat niitä välttää? 

--- Edellisen kirjoitettuani perehdyin asiaan vähän tarkemmin ja opin, että kyseisiä sisältövaroituksia on somessa erityisen paljon, esim. instagramissa. Ehkäpä se liittyy siihen, että nykynuorison eteen virtaa nopeassa tahdissa massoittain erilaisia videoita ja muita visuaalisia ärsykkeitä, jotka voivat myös järkyttää. SV:llä halutaan suojella herkimpiä joutumasta kohtaamaan sellaista, mikä suistaisi mielen raiteiltaan. 

Meikäläisen ikäpolvella ei ole kokemusta samanlaisesta ärsyketulvasta, jonka keskellä nykynuoret elävät. Ehkä suojautuminen onkin tarpeen. Ja suojelenhan itsekin itseäni esimerkiksi kaihtamalla väkivaltaelokuvia tai kauhukirjallisuutta. Onko kyse samasta asiasta?  

Kiitollisuutta

 🌸Joka päivä on paljon aihetta kiitollisuuteen.🌸

Tänään tulee ensimmäisinä mieleen seuraavia:

- nukuin viime yönä hyvin

- sain aamupäivällä lähdettyä kuntosalille

- palatessa ostin eineslounaan, joka osoittautui herkulliseksi

- kun suuri lumiräntämyräkkä alkoi, ei tarvinnut lähteä mihinkään vaan sain olla kotona kaikessa rauhassa

- sain keskityttyä kirjan lukemiseen, ja taidan ehtiä lukea sen loppuun ennen ylihuomista lukupiiriä

- illaksi on kiinnostavaa ohjelmaa eli silitystä svenska ylen vaalikeskustelun säestyksellä 😄

- eilen lohkesi hampaan nurkka, ja sain hammaslääkärin huomisaamuksi

- luvassa on pakastuvaa säätä eli ei kestä vesisadekaan ikuisuuksia

- terveys tuntuu olevan kohentumaan päin

- maassa rauha - meidän maassa, kunpa olisi muuallakin🙏

- on niin ihanaa olla eläkkeellä, vapaana, onnellisena...

Säitä

Viimeksikuluneen vuorokauden aikana säässä on ehtinyt tapahtua suuria muutoksia. Eilinen oli kuvankaunis kylmä talvipäivä. Hanget kimalsivat kirkkaassa auringonpaisteessa. Yöllä oli pakkasta -22°C.  Tänä aamuna olikin pakkasta enää -6°C. Taivas oli pilvessä, ja aamupäivän aikana alkoi sadella harvakseltaan lunta. Puolenpäivän jälkeen sade tiheni ja lämpötila edelleen kohosi. 

Olin lähtenyt ulkoilemaan (katselin kaihoisasti hyväkuntoisia latuja, joille olisin halunnut päästä sivakoimaan), ja huomasin, että lähtessä sopivalta tuntunut vaatetus oli muuttunut aivan liian lämpimäksi. Lumisade yltyi ja muuttui rännäksi. Kotiin päästyäni mittarissa oli -2°C, ja pari tuntia myöhemmin 0°C. 

Suojasää tulee jatkumaan pari päivää. Huomiseksi ennustetaan todella kurjaa säätä rakeineen, pyryineen j myrskytuulineen. Saapa nähdä. Onneksi ei ole pakko lähteä mihinkään kauppaa kauemmas. 

Vaikka tykkään kovasti pakkassäästä, on vaihtelukin virkistävää. Viimeksi suojaa taisi olla joulun tietämillä. Silloin jouluvieraamme tekivät pihaan lumiukon. Se on ehtinyt saada jo pariinkin otteeseen parinkymmenen sentin lumilisän päälaelleen. Vieressä seisonut kissahahmo on kokonaan hukkunut hankeen.  Kompostille ja mattotelineelle lapioitujen käytävien reunoilla on reilusti yli puoli metriä lunta. Hienon näköistä!

Sähkön hintakin laskee tuulisen sään myötä viimein kohtuulliseksi, joten huomenna taidan pestä pyykkiä ja leipoa. Tänään jo saunoimme. On mukavaa, kun voi tekemisensä suunnitella vapaasti eikä tarvitse enää olla valmiiden aikataulujen orja.

 

Kulttuuriharrastuksia

 Sain tänään itseni liikkeelle melko varhain, ja siksi ehdin yhtä ja toista.

Ensin kävin elokuvissa katsomassa kolttasaamenkielisen elokuvan Je'vida. Se kertoi karun tarinan ajasta, jolloin saamelaislapset lähetettiin ummikkoina suomenkielisiin kouluihin ja heitä kiellettiin puhumasta omaa kieltään. Yhteydet omaan sukuun ja perinteisiin katkesivat, koska kotiin pääsi vain lomilla. Muuten oli asuttava asuntolassa, jossa saamelaislapsia usein kaiken lisäksi kiusattiin. Tarina toi mieleeni elokuvan Näkymätön Elina, jossa oli suomenkielinen lapsi ruotsinkielisessä koulussa Tornionjokilaaksossa. 

Sitten kävin lounaalla Torrefazionessa. Söin sienipastaa, joka oli oikein hyvää. 

Seuraavaksi siirryin Valokuvataiteen museon K1-näyttelytilaan Aleksille katsomaan Pentti Sammallahden valokuvanäyttelyä, jota on kovasti kehuttu. Kyllä se hieno olikin, tosin ehkä odotin vielä enemmän. Väkeä oli paljon eikä ollut kovin helppo rauhassa keskittyä katselemaan.

Palasin kotiin junalla ja bussilla. Kulkuvälinettä vaihtaessani näin kahden oranssin ja kahden sinisen bussin menevän ohi ennen kuin pääsin liikennevaloista kadun yli. Arvelin joutuvani odottamaan lähes kymmenen minuuttia kolmannen meille päin menevän linjan bussia, jonka kerrottiin olevan myöhässä, mutta olinkin onnekas: kolmas saman linjan sininen bussi tuli pysäkille juuri kun olin ylittämässä katua, ja ehdin kyytiin! Mikä lienee busseja viivästyttänyt niin, että peräkkäin ajelivat. 

Kotiin tultuani hyödynsin pakkassäätä viemällä työhuoneeni maton ulos hankeen samoin kuin myös kaikki shaalit. Pesin myös työhuoneen lattian pitkästä aikaa, ja nyt tuntuu raikkaalta. On tyytyväinen olo, kun viimein sain ryhdyttyä siihen puuhaan! 

Illalla olikin kiva lueskella päivän lehteä ja katsoa Perjantaita telkkarista.

 

Kirjastobongauksen jatkoa

 Ollessani vuorotteluvapaalla reilut kymmenen vuotta sitten aloitin kirjastobongausprojektin: pyrin käymään mahdollisimman monessa eri kirjastossa ja kirjoittamaan vaikutelmiani niistä. Tulokset ovat edelleen nähtävillä vanhassa blogissani. Siellä on myös muistelmiani lapsuuden ja nuoruuden tärkeistä kirjastoista. 

Nyt kun vapaa-aikaa on taas enemmän, päätin jatkaa projektia. Lukemattomia kirjastoja on vielä näkemättä! 

Raportoin tuloksista Sivut-osastossa tässä blogissa. Aloitus on jo julkaistu, ja siinä kerron, mitkä kirjastot olen jo nähnyt. Toki mielelläni piipahdan niissäkin tilaisuuden tullen uudestaan, mutta erityisesti haluan tutustua mahdollisimman moneen muuhun kirjastoon. 

Ehkäpä ostan jonakin päivänä hsl:n päivälipun ja suunnittelen kokopäiväisen reitin mahdollisimman monen kirjaston kautta. Voisin samalla kokeilla ensi kertaa myös länsimetroa ja pikaratikkaa.  Kevään tullen hyppään pyörän selkään ja huristelen sillä uusille seuduille. 

Mukavalta tuntuisi, jos myös saisin mahdollisilta lukijoilta kommentteja tai suosituksia kiinnostavista kirjastoista.     

Sivuilta löytyy myös nykyinen lukupäiväkirjani.

Ajatukset Pallaksella

 Koko kansa on seurannut murheellisena Pallastunturilla tapahtunutta tragediaa, jossa äiti ja poika ovat joutuneet hätään huonossa säässä ja lopulta jääneet lumivyöryn alle. Ensin löytyi äiti ja tänään, kaksi päivää myöhemmin, lapsi. Minulle asiasta teki konkreettisen se, että nousimme tunturiin samoilla seuduilla vain muutama kuukausi sitten. Silloin oli hyvä sää, mutta tunturissa hämmästytti se, kuinka voimakas oli tuuli siellä ylhäällä. Voin vain kuvitella - tai en ehkä edes voi - millaista siellä on paukkupakkasella äärimmäisen kovassa viimassa. Hyvällä säälläkin piti katsoa tarkkaan, missä oli seuraava merkkikeppi, jotta pysyi reitillä. Lumituiskussa merkkejä ei ole ollut havaittavissa ja ohjautuminen reitin ulkopuolelle on käynyt helposti. Äiti soitti hätäpuhelun, mutta sen jälkeen tapahtui jotakin, mikä vei heiltä hengen. Pelastushenkilöstökin joutui toimimaan oman henkensä vaarantaen, sillä olosuhteet olivat todella vaaralliset. 

Katselimme syksyllä Palkaskerolle noustessa Pyhäkurun suuntaan, ja muistan pelänneeni, että puhelin lentää tuulessa kädestä yrittäessäni ottaa kuvia tai että lähden itse tuulen mukana liitoon. Viima oli todella voimakas, vaikka silloin oli aivan tavallinen syyssää ilman erityisiä tuulivaroituksia. Uutisissa kerrottiin, että nytkin Pallashotellilla oli kirkasta samaan aikaan kun tunturin toisella puolella vallitsi ankara tuuli ja lumituisku. Tunturissa sää saattaa myös muuttua hyvin nopeasti, niin kuin ehkä näille huono-onnisille hiihtäjille kävi. Heidän lähtiessään tunturituvalta saattoi olla ihan hyvä sää, mutta päivän edetessä tapahtui kohtalokas muutos.

Olemme olleet Pallaksella muistaakseni yhden kerran talvisaikaan. Siellä oli hienot ladut hotellin etelä- ja länsipuolella. Niillä hiihdellessä saattoi ihailla tuntureiden profiileja ja nauttia talvisäästä ilman vaaraa joutua äärimmäisiin olosuhteisiin. 

Sitä ihmettelin uutisoinnissa, että jatkuvasti kerrottiin hiihtäjien olleen menossa kohti Pallaksen luontokeskusta. Eihän sitä ole enää! Etsimme sitä itsekin, sillä muistan meidän käyneen siellä aiemmilla reissuilla. Lopulta kysyin asiasta hotellista, ja sieltä kerrottiin, että luontokeskus on purettu eikä uutta ilmeisesti edes rakenneta. Luultavasti hiihtäjät siis pyrkivät kohti Pallashotellia.

Uutislähetyksiä seuratessa ovat ajatukset olleet Pallaksella pelastushenkilökunnan luona ja samalla myös hiihtäjien lähiomaisten luona heidän kotonaan. Miten kammottavaa, että pitkään suunniteltu hieno hiihtoretki muuttuikin valtavaksi murhenäytelmäksi, joka muutti monen ihmisen elämän lopullisesti. 

Näissä tunnelmissa sain puhelinsoiton, jossa kerrottiin sukulaiseni menehtyneen eilen, hänkin odottamattoman tapahtuman seurauksena, jota ilman hän olisi edelleen elossa. Ei koskaan voi tietää, mikä päivä on viimeinen. "Opeta meitä laskemaan päivämme oikein, että saisimme viisaan sydämen."      

Alkaneen vuoden ensimmäiset mutinat

Vuosi vaihtui kirpakassa pakkassäässä. Monenlaista on ehtinyt eteen tulla viime viikkoina: mukava joulunaika perinteisin menoin, välipäivät maalla, vuodenvaihde ystävien luona. Iso huoli sairastuneesta omaisesta, pienempi huoli omasta sydänterveydestä. 

Juuri tällä hetkellä vallitseva oire on nuha, joka oli jo paranemassa kunnes tuli tänään takaisin. Liekö ulkoilman vaikutusta, kun lähdin käymään asioilla kovasta pakkasesta huolimatta. Ei kyllä yhtään palellut vaan päinvastoin oli hiki, sillä pukeuduin lämpimästi. Lisäksi suurin osa ajasta meni junissa ja busseissa.

Ruutuaikaa kertyi tänään ennätysmäärä, kun jotenkin jumiuduin netin äärelle. Hesarin lukemiseen menee aina useita tunteja, ja tänään surffailin tavallistakin pitempään myös muiden lehtien sivuilla. Tuli myös mentyä fb:iin, jossa vierähtää tovi jos toinenkin ihan huomaamatta. Lisäksi kuuntelin Yle Areenasta Olivier Latryn urkukonserttia Musiikkitalosta sen uusilla uruilla. Jätin Widorin kuuntelemisen huomiseen, sillä nukahdin väliajalla enkä kuullut kiinnostavista haastatteluista kuin osan.   

Olen myös tällä hetkellä lukemassa Olli Jalosen kirjaa Stalker-vuodet. Jotenkin ahdistavaa ajankuvaa 1970-luvulta.

Uuden vuoden alkaminen ei tällä kertaa tapahtunut niin toiveikkaissa ja iloisissa merkeissä kuin yleensä. Maailmantilanne on niin huolestuttava, ettei syytä optimismiin oikein tahdo löytyä. Sota raivoaa Ukrainassa, naapurimaassa kansaa indoktrinoidaan rajusti, lähi-idän uusimmassa konfliktissa ihmishenki ei tunnu olevan minkään arvoinen ja viha kasvaa molemmin puolin. Suurvallat kilpailevat vaikutusvallasta kyseenalaisin keinoin ja pyrkivät kukin saamaan pienempiä maita puolelleen. YK ja EU vaikuttavat kovin heikoilta, ja kummassakin on vaikutusvaltaa tahoilla, jotka eivät noudata yhteisiä sopimuksia.

Uutisissa tuntuu vyöryvän henkilökohtaisia katastrofeja eri suunnilta. Viimeisimpinä minua ovat järkyttäneet Jaakko Hämeen-Anttilan yllättävä kuolema, äidin ja lapsen eksyminen ja jääminen lumivyöryn alle Pallaksella sekä useat väkivallanteot eri puolilla maata. Kauheaa ajatella tuskaa, jota kaikkien näiden läheiset joutuvat kokemaan.

Voi tietysti sanoa, ettei kannattaisi seurata uutisia, mutta eihän se ole ratkaisu. Paha ei sillä vähene, että laittaa päänsä piiloon. 

Hyviäkin asioita tapahtuu kaiken aikaa, mutta ne jäävät usein huomioimatta niin uutisissa kuin muussakin elämässä. Pieniä ilonaiheita ihan läheltä: Meidän katua on alettu aurata ja huoltaa entistä nopeammin ja paremmin. Olen saanut työhuoneen toisen seinän kirjahyllyn siivottua (14 metriä hyllyä). Sain kiitokset uudeksivuodeksi maalle leipomastani viikunakakusta. Nukuin viime yönä tosi hyvin. 

Tämän hetken ilmiöistä yksi on minulle erityisesti mieleen: pidän pakkasesta! Harmittaa vain se, etten voi mennä ulos nauttimaan siitä kunnolla, kun on tämä nuha. Rakastan lumen narinaa jalan alla ja lämmintä oloa valtavan, vanhan untuvatakkini sisällä. Näytän sohvalta, mutta tunnen oloni lämpimäksi. Jalassa parit merinovillakerrokset ja toppahousut, toppakengät, kädessä rukkasten päällä lapaset, päässä lämmin pipo. Johan tarkenee. Sitä ihmettelen. kuinka jotkut voivat kulkea yli 20 asteen pakkasessa ilman päähinettä!  Luulisi aivojen ja ajatusten jäätyvän.

Kylmyys jatkuu vielä muutaman päivän. Sen jälkeen voisin toivoa hiihtokelejä, mikäli sydänvaivat eivät estä. Järvilatu olisi minulle mieleen.