Elämässä sattuu kaikenlaista peruuttamatonta, vaikka ei tahtoisi. Onnettomuudet eivät tule kello kaulassa, se on selvää, mutta joskus toivoisi jonkinlaisen hälytyskellon soivan ja estävän tapahtuman.
Minulla on ollut jo vuosia taipumus kolhia itseäni eri paikkoihin. En tiedä, onko kysymys havaintokyvystä, huolimattomuudesta vai mistä, mutta vähän väliä sattuu jotakin. Erityisen usein olen lyönyt pääni tai varpaani johonkin. Auts.
Tällä kertaa kävi pahemmin kuin koskaan ennen. Nousin ripeästi ylös tuolilta enkä muistanut, että olin avannut yläpuolella olevan kirjakaapin oven. Löin pääni todella kovaa kaapin oven nurkkaan ja sain ruhjeen ja aivotärähdyksen. Mahdollisesti tuli lievä aivovamma, jollaisia en kerta kaikkiaan saisi saada suuren alzheimer-perimäni vuoksi. Nyt olen aivovammojen digitaalisella hoitopolulla. Tutkimuksiin pääsen vasta kuukauden kuluttua. Kädet pidän kyynärpäitä myöten ristissä sen puolesta, että taas kerran selviäisin säikähdyksellä, mutta tiedostan senkin, että joskus voi olla tosi paikka edessä ja elämä muuttua.
Nythän oli niin, että satutin nilkkani pahasti viime elokuussa, ja se on vasta nyt alkanut fysioterapian avulla parantua - onneksi ilman leikkausta. Ehkä luun kuori, joka siinä tällissä irtosi, on jotenkin alkanut sijautua ympäristöönsä tai luutua takaisin. Koko vuoden olen joutunut välttämään pitkiä kävelyjä ja nilkkaa rasittavia jumppaliikkeitä. Silloinkin oli kyse havaitsemattomuudesta: katselin kauas eteeni enkä huomannut rappusia, joille astuin ja lensin alas pitkin pituuttani. Kunto on siis laskenut kaiken aikaa, mutta ehdin jo hetken (pari päivää) olla toiveikas sen suhteen, että nyt voin taas alkaa kuntoilla, ja sain luvan kävellä pitempiäkin matkoja. Sitten jysähti pää.
En tiedä, onko mitään tehtävissä tällaiselle hölmöilylle ja havaintokyvyn puutteelle. Näöstäkään ei taida pelkästään olla kysymys, sillä usein olen lyönyt pääni nimenomaan yläpuolella olevaan kaapinoveen tai muuhun kohteeseen, joka ei ole näkökentässäni ja jonka olemassaolon olen unohtanut. Lisäksi olen tietysti kolhinut päätäni parruihin ja mataliin ovenkamanoihin, joita en vain ole huomannut eli nähnyt. Armaani ehdottaa vakituista kypärän käyttöä, mikä tietysti voisikin joissakin tilanteissa estää pahimmat vauriot.
Huolestuttavin seuraus tämänkertaisesta iskusta olivat pitkällisen päänsäryn lisäksi muistihäiriöt. Yhtäkkiä ihan tavalliset sanat unohtuivat. Sattui myös kiusallisia tilanteita, kun olin unohtanut muutaman viikon takaisia asioita. Ihan kaikkea en sentään ole vielä unohtanut: italian opiskelukin sujuu yhtä jouheasti kuin tähänkin asti. Uusien sanojen oppiminen on ehkä vaikeampaa, mutta niitä on tullut nyt niin roppakaupalla, että tuskin kukaan oppisi niitä yhdeltä istumalta.
Kesäsuunnitelmat eivät onneksi ole kariutuneet, mutta sitä mietin, minkä verran voin rasittaa itseäni ja yrittää kunnon kohentamista. Tuloksia pään tutkimuksesta saan vasta elokuussa. Heti alussa tein sen virheen, että luin taukoamatta, kun en muutakaan voinut. Muutenkin oli hyvin kiireisiä päiviä juuri silloin, enkä voinut perua mitään menoa. Olisikin pitänyt säästää aivoja ja välttää lukemista ja netin selaamista. Enpä tiennyt silloin.
Kaikesta huolimatta olen sitä mieltä, että elämä on joka tapauksessa vaarallista, ja silloin tällöin joillekin ihmisille sattuu pahoja asioita. Niin voi käydä myös minulle. Jonakin päivänä elämä myös loppuu. Pitäisi olla hommat sillä tavalla reilassa, että ei jäisi paljon selvittämättömiä asioita. Keskenhän kaikki joka tapauksessa jää, mutta pyrkimys tulisi olla sellaiseen, että lähtökään ei olisi katastrofi.
