Iloista pyöräilyä

 Olin pari päivää Länsi-Uudellamaalla pyöräilemässä. Lyöttäydyin Armaani golfseurueen mukaan hotellimajoitukseen, ja sillä aikaa kun muut pelasivat, minä pyöräilin ympäriinsä. Olipa mukavaa. Ehdin jo pelätä, että suunnitelma täytyy peruuttaa, kun reilu viikko sitten sain pahan noidannuolen, mutta onneksi selkä ehti sen verran toipua, että uskalsin lähteä mukaan. Ei se ehkä paranemista edesauttanut  mutta eipä pahentanutkaan.

Vaikka sää on viilenemässä, meille osui aurinkoisia päiviä, eikä sadetta tullut ennusteista huolimatta pisaraakaan. Aurinkolasit olivat tarpeen koko ajan.   

Tyypillinen länsiuusmaalainen maisema on viljapeltojen ja metsäkukkuloiden vuorottelua. Maalaistalot on entisaikaan rakennettu korkealle, ja hienoja vanhoja taloja näkyikin paljon sekä peltojen keskellä että kylien keskustoissa. Kunpa ne pysyisivät asuttuina ja hyvässä kunnossa! Metsissä jyrkät kalliot ja koskematon luonto tekivät vaikutuksen. Pieniä järvilaikkujakin näkyi siellä täällä. Pyörätiet olivat erinomaisessa kunnossa. Hotellin lähellä ne olivat juuri saaneet uuden päällysteen ja reunamaalaukset. Kyllä kelpasi viilettää pitkin ja poikin. 

Unet

 Parin viikon kuluttua tulee kaksi vuotta siitä, kun jäin eläkkeelle. Koko aikana ei ole ollut ikävä töihin - sitä tuli tehtyä tarpeeksi. Kivoja kollegoita ja hauskoja oppilaita on kyllä hiukan ollut ikävä. Toipuminen vuosikausien kovasta stressistä ja kiireestä ei ole käynyt nopeasti. Ensimmäisen vuoden ajan nautin vapaudesta enkä halunnut mitään säännöllistä viikko-ohjelmaa, jotta olisimme vapaita menemään ja tulemaan miten parhaalta tuntuisi. Toisena vuonna kävin työväenopiston kursseilla ylläpitämässä kielitaitoani ja parantamassa digiosaamistani. Nyt kolmantena vuonna aion jatkaa kieliryhmässä mutta ehkä muuten pyrkiä saamaan työhuonekaaostani järjestykseen ja kohentaa kuntoani, jos mahdollista.

Erikoista on se, että olen viime aikoina alkanut nähdä  kouluaiheisia unia! Työaikaan näin niitä vain lomilla. Nyt parin vuoden "karenssin" jälkeen niitä on alkanut tulla yhä useammin. Alitajunta lienee saanut jotakin prosessoitua, ja nyt se siivoaa kouluasioita tuomalla niitä uniin. Esimerkiksi viime yönä olin oppilasryhmän kanssa laatimassa luokkalehteä. Ongelmana oli ensin saada tarvikkeet ja oppilaat kokoon (jostakin syystä papereita piti etsiä yöllä naapurin luota, mutta talo oli hetken aikaa kadoksissa) ja sen jälkeen saada ryhmä pysymään työn ääressä nurmikentällä, jossa työskentely tapahtui. Hankalaa oli myös se, että materiaalien joukossa oli kranaatti, jonka räjähtämistä piti varoa. Yritin hahmotella työskentelyn tavoitetta. Lahjakkain oppilas turhautui ja kiipesi puuhun, josta hänet piti hakea. Sitten istuimme piirissä öisellä nurmella. Onneksi heräsin ennen räjähdystä tai työskentelyn ajautumista kaaokseen.

Koulu-uneni eivät ole painajaisia joskaan eivät myöskään valtavan iloisia, pikemminkin työläitä ja vähän stressaavia. Muutama yö sitten opetin verbimuotoja kuudennelle luokalle. Herättyäni totesin, että ihan oikein kaikki meni, mutta opettaminen väsytti kovin. Joinakin öinä olen oivaltanut, miten kaikki olisi pitänyt tehdä, jos olisi ollut aikaa suunnitella kunnolla. Huono omatunto vaivaa päiväsaikaankin siksi, että tiedän hyvin, etten kyennyt toimimaan niin kuin olisin halunnut, koska aikaa suunnittelulle ei ollut tarpeeksi. Liikaa opetusryhmiä ja oppilaita (8-10, 120-130).  Tein parhaani, mutta se ei riittänyt kunnolliseen lopputulokseen.  

Erikoista, miten epäonnistumiset myöskin tulevat yhtäkkiä mieleen. Käy niin kuin aivokirurgi Hernesniemi kertoi muistelmissaan, että eläkkeellä ollessa pieleen menneet leikkaukset piinaavat muistoissa, vaikka häntä juhlittiin sankarillisena onnistujana. Alitajunta muistaa senkin, minkä on ehkä unohtanut, ja tuo jostakin syystä esiin, kun työt ovat ohi. Miksi?

Kaiken kaikkiaan muisti on outo ominaisuus. Joissakin asioissa terävä, toisissa hatara. Muistisairauden yllättäessä haperoituva ja epävarma. Koskaan ei tiedä, mitä ja miksi mieleen putkahtaa asioita menneisyydestä. Joskus iloisia, joskus ikäviä. Materiaalia riittää eikä siihen pääse tietoisesti aina käsiksi. Alitajunta pääsee sulkeutuneisiinkin tiedostoihin.       

Selkä vaivaa

 Tämän viikon suunnitelmat menivät yllättäen täysin uusiksi, ja se oli varsin mainio asia!

Meidän piti olla Savossa Armaani golfin vuoksi, mutta pari päivää ennen lähtöä kumpikin omista syistään totesi, ettei jaksaisi lähteä. Reissaaminen alkoi uuvuttaa. Teimme loistavan päätöksen peruuttaa suunnitelmat. Sen sijaan lähdimmekin maalle Armaani kotitaloon, jossa ei ollut samaan aikaan muita. Viimeinkin mahdollisuus mennä mustikkaan ja sieneen!

Sää oli mitä mainioin, ja heti tiistaiaamuna lähdimme pellon taakse metsään katsomaan, mitä sieltä löytyisi. Armaani päätti, että menemme traktorilla, koska pellon kasvusto on niin tiheää ja korkeaa. Minulle ehdotettiin paikkaa traktorin kauhassa, mutta pidin parempana ahtautua kabiiniin, jossa piti olla puoli-istuvassa asennossa kuskipukin vieressä. Vanha International ei ole tilavimmasta päästä.

Metsän reunaan päästyämme lähdin iloisin mielin marssimaan sienikori käsivarrella kohti mahdollisia kantarelliapajia. Mutta voi, tuskin olin päässyt sataa metriä eteenpäin, kun selkään iski noidannuoli! Oli tuskallista ottaa yhtään askelta. Päätin sinnitellä, kun viimein olin metsään päässyt, ja jatkoin matkaa. Metsä oli ihana ja sieniäkin löytyi: kantarelleja, vaaleaorakkaita ja muutama mustatorvisienikin. Sielu iloitsi mutta keho kärsi. Pääsin eteenpäin lepuuttamalla selkää muutamaan otteeseen puun rungolla istuen. Luultavasti asento traktorin kyydissä oli aiheuttanut jonkinlaisen krampin alaselkään.

Parin tunnin kuluttua palasimme takaisin - minä tällä kertaa traktorin perässä kävellen. Iltapäivällä ajattelin parannella oloani käymällä pitkäkseni joksikin aikaa. Se oli virhe: en ollut päästä ollenkaan ylös, sillä kipu oli käynyt niin kovaksi. Ystäväni sattui soittamaan ja kuuli tuskaisat voihkeeni, kun yritin pysytellä pystyssä. Häneltä sain hyvät hoito-ohjeet: ensin kylmää, sitten tujusti särkylääkettä. Näillä sitten mentiin.

Tarkoitus oli ollut osallistua ystäväni kanssa taiteiden yöhön, mutta olin merkinnyt sen kalenteriin vasta seuraavalle viikolle. Kävi ilmi, että se onkin tämän viikon torstaina. Olimme palaamassa kotiin torstaina, joten olisin hyvin kerinnyt mukaan, mutta selkä oli niin kipeä, ettei se sallinut kuljeskelua kaupungilla. Niinpä päätimme jäädä maalle iltaan asti ja nauttia rauhaisasta kesäpäivästä. Mukavalta se tuntuikin, enkä edes kärsinyt kovin pahasta FOMOsta (fear of missing out), vaikka en juhlahumussa kaupungilla ollutkaan niin kuin minulla yleensä on ollut tapana. Sen sijaan päätin kuurata vessan, joka näytti olevan kovasti sen tarpeessa. Kuka tahansa järkevä ihminen voi kenties aavistaa, kuinka siinä kävi, mutta minä yllätyin vähän. Selkä tuli kipeämmäksi! Olin kuitenkin tyytyväinen siihen, että sain tehtyä jotakin yhteiseksi hyväksi siivoamalla paikan, joka satokauden vuoksi oli selvästi jäänyt kaikilta laiminlyödyksi. 

Nyt olen kotona potemassa selkääni. Toivon hartaasti, että se paranee ennen maanantaiksi suunniteltua pyöräretkeä. Tällainen kesä tällä kertaa, tapaturma toisensa perään. Aina jokin este liikkumiselle ja kunnon kohentamiselle. Ensin nilkka, sitten pää ja nyt selkä. Voisiko tämä kierre nyt jäädä tähän? Nilkka on onneksi viimein melko hyvin parantunut ja kestää jo kävelyä, myös kumisaappailla metsässä. Päästäkään ei ole löytynyt isompaa vikaa vielä, muistitutkimukset ovat edessä.

Kaiken kaikkiaan on varsin onnellinen olo selkäkivusta huolimatta. Alkuviikko maalla teki hyvää sielulle. Metsässä olo todella parantaa mielialaa ja rentouttaa. Kaksi lintuhavaintoakin tein: hiirihaukka ja korppi. Lisäksi pieniä lintusia, joita en ilman kiikaria saanut tunnistettua, ehkä niittykirvisiä. Illalla oli komea kuutamo, ja ikkunan takana tuikki Otava. Lisäksi minulla on kuuntelussa Markus Nummen Käräjät, jota on kehuttu ja joka on kyllä ottanut pauloihinsa. Elämä on varsin mukavaa juuri nyt.