Kirjamessujen striimimaraton

 Perjantaina kirjamessuilla oli tosi mukavaa. Tänä vuonna oli mahdollisuus jatkaa messuja striimin äärellä lauantaina ja sunnuntaina. Olenkin nauttinut täysin siemauksin eli viettänyt kaksi päivää mielenkiintoisia haastatteluja kuunnellen. Kiitos, kirjamessut, tästä mahdollisuudesta!  

Kahden suuren lavan, Senaatintorin ja Hakaniemen, kaikki haastattelut striimattiin. Piti siis valita, kumpaa milloinkin seurasi. Käytännössä sukkuloin niiden välillä sen mukaan, kumman aihe kulloinkin kiinnosti enemmän.

Tässä lista näinä päivinä kuuntelemistani haastatteluista:

Lauantaina

- Enni Mustonen: Matriarkka

- Hannu Mäkelä: Runouden ylistys

- Jukka Vuorio, Joonas Konstig ja Ville Niinistö: Isät meidän

- Silvia Hosseini ja Erkki Tuomioja: Sivistys ja ilo

- Laurence Rees: Natsin mieli

- Markku Niskanen: Puolisoni alzheimer

- Outi Salovaara, Iida Hallikainen ja Kukka Savolainen: Venäjän uhka

- Viktor Jerofejev: Suuri Gopnik

- Sofija Andruhovytš: Amadoka

- Sauli Niinistö: Kaikki tiet turvaan

- Paavo Teittinen: Pitkä vuoro - kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen

- Alex Schulman: 17. kesäkuuta

- Kari Hotakainen: Kirjamessut eli haastattelu joka meni päin helvettiä

(Tämän jälkeen lähdin illaksi Kansallisteatteriin...)

Sunnuntaina

- Sari Lindholm: Helsingin yliopisto, sivistysyliopisto?

- Jussi Niemeläinen: Muurista muuriin - reportaasi Venäjän länsirajasta

- Anna-Lena Laurén: Sodassa ei ole sovintoa

- Esikoiskirjapalkintoehdokkaat

- Joel Haahtela ja Harry Salmenniemi: Sielunpiirtäjän ilta ja Valohammas

- Tarmo Kunnas ja Timo Airaksinen: Suvaitsevaisuuden monet kasvot

- Raimo Hakola, Ville Mäkipelto ja Juha Pakkala: Jumalan synty

- Mari Manninen: Toimittaja kertoo niin totta kuin osaa

-  Charly Salonius-Pasternak: Tuntematon tulevaisuus

- Pekka Toveri ja Ilmari Käihkö: Ukrainan sodasta ja 10 oppia sodasta

- Tuula Malin ja Jessikka Aro: Putinin pihapiirissä II  ja Putinin USA

Molemmilla lavoilla oli taitava juontaja (olisi ollut kiva tietää nimet!), ja jokaisella kirjakeskustelulla oli oma haastattelijansa. 

Olen aika innostunut kuulemistani asioista, ja nyt tekee mieli päästä lukemaan lisää kirjoja. Sehän on koko tapahtuman tarkoituskin. Vähän alkavat hartiat olla jumissa, vaikka osan haastatteluista kuuntelinkin kuntosalilla. Näiden jälkeen on nyt tarve lähteä ulkoilemaan, vaikka onkin jo pimeää kellon kääntämisen vuoksi. 

Yleishavaintona sanoisin, että hienoa saada kuunnella hyviä, luontevia esiintyjiä. Suurimpia teemoja olivat toisaalta Venäjä ja toisaalta erilaiset ihmissuhdeasiat. Tämän vuoden iso teema oli sivistys ja ilo. Kokonaiskävijämäärä messuilla kaikkina päivinä yhteensä lienee ollut yli 100 000. Striimin kuuntelijat tavallaan sisältyvät siihen, koska pääsykoodin sai, jos osti messulipun etukäteen netistä. 

Lopetan kuten eräs Yle1:n toimittaja usein: "Kiitos. Oli ilo."     

Kuinka Suomen käy?

Suomea on tavattu kutsua hyvinvointivaltioksi. Tavoite on ollut, että kaikilla olisi hyvä olla. Sitä varten on kerätty veroja, ja niillä on kustannettu kaikille hoitoa ja huolenpitoa silloin, kun on se ollut tarpeen. Aika hyvin se on onnistunutkin, jokin väittelyjä on syntynyt siitä, ketä ja miten autetaan ja mistä ihmisen pitää itse huolehtia.

Nyt ollaan vakavien kysymysten äärellä. Onko meillä tulevaisuudessa enää varaa tällaiseen järjestelmään? Tarvitaan maksajia virallisen huolenpidon ylläpitämiseen. Uhkia on alkanut ilmaantua yhä enemmän. Ilmastonmuutos ja lähellä syttyneet sodat ovat kuluttaneet varojamme ja on jouduttu lainaamaan, jotta hyvinvointivaltio pysyisi pystyssä. Lainojen korot ovat kohonneet huimasti, ja nyt tarvittaisiin paljon enemmän rahaa niiden hoitamiseen. Verojen maksajia on kuitenkin entistä vähemmän.

Mihin veronmaksajat ovat kadonneet? Työssäkäyviä ihmisiä alkaa olla yhä vähemmän. Yksi syy on se, että vauvoja syntyy vähemmän kuin ennen. Jotkut ajattelevat, että lapset vähentävät omaa hyvinvointia, joten elämästä on mukavampi nauttia ilman lapsia. Toisille maailma näyttäytyy niin vaarallisena paikkana, ettei tänne uskalla hankkia lisää ihmisiä kärsimään. (Tosin jotkut toiset sanovat, että elämän onnellisuus lisääntyi eksponentiaalisesti lasten myötä.) Joillekin käy kuin minulle, että sopivaa kumppania ei oikeaan aikaan löydy eikä lasten hankkiminen yksin ole ollut vaihtoehto hyvinvointivaltion tuista huolimatta.   

Lapsia kuitenkin syntyy, mutta liian vähän. Ja jo syntyneistä lapsista käsittämättömän suuri joukko kokee viimeistään nuorena niin suuria mielenterveysongelmia, että he siirtyvät eläkkeelle ennen kuin kunnolla pääsevät edes työelämään kiinni. Tulevista veronmaksajista tuleekin verovaroin tuettavia. Iso kysymys on, miksi näin käy yhä useammalle. 

Mikä neuvoksi, jotta hyvinvointivaltio säilyisi? Tänne on saatava lisää ihmisiä muualta, sellaisia, jotka haluavat täällä kasvattaa lapsistaan uusia hyviä veronmaksajia. Tulijoita on näihin päiviin asti riittänyt, jopa niin paljon, että monia kielen omaksuneita ja ammatin hankkineita on työnnetty ulos. Uusin trendi on laittaa rajat säppiin muualtakin kuin vain idästä väärin perustein tuleville. Korkeintaan korkeasti koulutettuja, suuria veroja maksavia yritysjohtajia voitaisiin ottaa. Ongelmaksi koituu se, että he eivät halua tulla, koska säännöt ovat muuttuneet niin ankariksi, etteivät hekään voi olla varmoja tulevaisuudestaan täällä. Kannattaako ryhtyä kotoutumaan tänne?

On myös erityisen hyvin menestyneitä suomalaisia, joiden maksamilla veroilla on voitu kustantaa merkittävästi sosiaaliturvaa vähempiosaisille. Kiitettävästi jotkut ovat kertoneet olevansa iloisia veronmaksajia, jotka haluavat antaa kotimaalle takaisin sitä, mitä itse ovat siltä saaneet. Toiset sen sijaan kritisoivat suuria verojaan ja pyrkivät siirtämään omaisuutensa turvaan muualle: minun rahoihini ette koske! Mietin, mitä hyödyttävät miljoonat pankkitileillä ja sijoituksissa, kun ei täältä mitään kuitenkaan mukaansa saa. Entä jos niillä olisikin hoidettu monia vaikeasti sairaita tai vanhuksia? Jos varat siirtyvät perinnöksi, tekeekö se perijöistä onnellisia? Heidän ei välttämättä tarvitse tehdä työtä elääkseen vaan he voivat nauttia elämästä. Seuraako siitä onnea vai mielenterveysongelmia?

Onko Suomi ajautumassa kohti konkurssia? Miten sellainen käytännössä tapahtuisi? Olisivatko ihmiset todella oman onnensa nojassa? Siirryttäisiinkö takaisin luokkayhteiskuntaan, jossa vain rikkailla menee hyvin? Auttaisiko EU? Ostaisiko jokin taho koko maan haltuunsa? Osuisiko samaan aikaan ilmastopakolaisvyöry, joka muuttaisi kaiken?  Saisivatko tulijat halpaa työvoimaa pienentyneestä alkuperäiskansasta? Huh, nyt alkavat kuvitelmat mennä dystopian puolelle.

Uhkakuvia on monenlaisia. Ei käy kateeksi olla korkea päättäjä tässä tilanteessa, kristallipalloa kun ei hänelläkään ole. Toivottavasti on riittävästi järkeä kuunnella hyvinvointialan asiantuntijoita ja auttaa pitämään kaikki mukana yhteisessä paatissa nimeltä Suomi.

Kirjamessuilla

 Taas yksi syksyn kohokohdista: Helsingin kirjamessut. Tuhansia ihmisiä tungeksimassa kirjojen äärellä ja kiinnostavia kirjailijahaastatteluja kuultavana. Ja vaikka ohjelmaa voi tutkailla etukäteen ja suunnitella aikatauluaan, koskaan ei voi varmaksi tietää etukäteen, mitä kaikkea sattuu kuulemaan ja näkemään.

Päätin tänä vuonna mennä paikalle perjantaina. Kaikkina päivinä olisi ollut monia mielenkiintoisia ohjelmia, mutta valinta oli tehtävä. Menin paikalle puoli yhdentoista aikaan.Väkeä oli jo aika paljon, varsinkin koululaisryhmiä. (Mietin, kuka heidät sinne kustantaa, kun liput maksavat koululaisilta 9 € kappale eikä vanhemmilta saa pyytää rahaa. Onko jollakin koululla varaa?) Päivän mittaan väkimäärä lisääntyi, ja koululaisten poistuttua iltapäivällä alkoi vanhempaa väkeä tulla enemmän ja enemmän, ehkä työpäivän jälkeen.

Ensimmäinen kuulemani haastateltava oli Katriina Järvinen, joka on kirjoittanut uuden kirjan nimeltä Meillä kotona. Se käsittelee perheiden vaiettuja asioita. Keskustelu oli niin kiinnostava, että riensin ostamaan kirjan - ensimmäisenä signeerausjonossa! Tuskin maltan odottaa, että pääsen lukemaan kirjaa.

Haahuilin sitten ympäriinsä katselemassa kirjapaljoutta. Osuin Elina Salmisen ja Hanna Kivisalon standille. Heidän runojaan ja ajatuksiaan olen lukenut aina silloin tällöin ja tykännyt kovasti. He kertoivat olevansa Töölönlahti-lavalla klo 12.00, ja niinpä hankkiuduin sinne heitä kuulemaan. Olipas kiva haastattelu! Opin heistä uutta ja kuulin näytteet uusimmista kirjoista. Ilo oli päivän teema.

Seuraavaksi riensin Senaatintori-lavalle, jossa oli paikkoja kai yli tuhannelle kuulijalle. Katsomot olivat aivan täynnä, kun oli Maxim Fedorovin aika esitellä kirjaansa Itsenäisyydestä itsenäisyyteen. Hän oli varsin hauska puhuja, standup-koomikkokin, ja haastattelijana oli toinen koomikko Lotta Backlund. 

Olimme sopineet kahden ystävän kanssa tapaamisesta Fedorovin jälkeen. Menimme yhdessä kahville. Oli mukava tavata ja rupatella. 

Seuraavaksi kävi hauska tuuri: Armaani oli tullut paikalle ja etsiessäni häntä törmäsin entiseen oppilaaseen, joka iloisesti kertoili kuulumisiaan. Tuli tosi hyvä mieli tapaamisesta. Löysin myös Armaani, jonka kanssa sovimme syömään menosta vähän myöhemmin.

Menin sitten yläkertaan kuuntelemaan erästä haastattelua, joka ei kuitenkaan jaksanutkaan kiinnostaa, joten otin hetken huilaamisen kannalta ja annoin sanojen virrata toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. 

Yritimme sitten mennä kuuntelemaan Seela Sellaa, jonka Sellasta-elämäkerran olin juuri kuunnellut loppuun, mutta Senaatintorilla olikin Alexander Stubb ja joka paikka ääriään myöten täynnä väkeä istumassa ja seisomassa. Käännyimme pois.     

Lounasruoka löytyi viinimessujen puolelta: sahrami-rapurisottoa. Hyvää oli. Munkki siihen päälle jälkiruuaksi, kun ei oikein ollut muutakaan valinnanvaraa siinä paikassa.

Sen jälkeen kiertelimme taas erikseen. Tein joitakin ostoksia. Olin päättänyt, etten osta romaaneja, koska niitä voi lainata kirjastosta tai kuunnella äänikirjana. Kaikki seitsemän kirjahyllyämme ovat myöskin jo aivan tupaten täynnä, joten lisää romaaneja ei mahdu. Lopulta ostin muutaman hengellisen kirjan (joita ei löydy enää kirjakaupoista eikä juuri kirjastostakaan) sekä heräteostoksena Mustajoen kirjan Kevyt kosketus venäjän kieleen, joka vaikuttaa hyvin kiinnostavalta.

Listallani olisi ollut vielä muutamia kiinnostavia haastatteluja, mutta viiden aikaan alkoi väsyttää ja reppu painaa, joten teki mieli lähteä kotiin. Armaani kantoi suurimman osa ostoksistani omassa repussaan, vaikka siitä tuli tajuttoman painava, sillä hän oli itse ostanut muutamia hyvin painavia teoksia joululahjoiksi.

Huomenna aion kuunnella striiminä joitakin haastatteluja, sillä toista messupäivää paikan päällä en jaksaisi heti perään. Nyt pitäisi vain löytää riittävästi aikaa lukea kaikki ne kiinnostavat kirjat, jotka pinossa vieressäni odottavat.  

Yle radio 1 - entinen hieno kanava!

 Mikä Ylen päättäjiä vaivaa? Ensin siellä murehdittiin sitä, että heillä on väärät kuulijat, kun nuoriso ei innostu radion kuuntelusta vaan iäkkäämmät kansanjoukot. Lopetettiin Yle Puhe ja tehtiin muitakin kanavaprofiilimuutoksia. Nyt päätettiin uudistaa Ylen paras sivistyskanava Yle1. Ensin tupattiin iltapäivään samanlaista hölötystä ja kevyttä musiikkia kuin on kaikilla muillakin radiokanavilla. Sitten siirrettiin Ykkösaamu Radio Suomen puolelle. Tilalle sinnekin kepeää musiikkia ja hölötystä. 

Tähän asti Yle 1 on ollut parasta, mitä Yle on voinut tarjota: kiinnostavia, sivistäviä ohjelmia, ajankohtaislähetyksiä ja klassista musiikkia. Ammattitaitoiset toimittajat ja kuuluttajat ovat esitelleet ohjelmia ja musiikkikappaleita asiantuntevasti. Kun on avannut radion, on tiennyt aina sivistyvänsä ja oppivansa jotakin uutta, josta ei ole aiemmin tiennyt, tai saavansa uusia näkökulmia tutumpiinkin asioihin.

Mikä on tilanne nyt? Tutut musiikkitoimittajat ovat joutuneet juontajiksi. Musiikkitarjonta on samanlaista kuin muillakin kanavilla, joten ei enää voi tietää, onko auki Yle 1 vai jokin paikallisradio tai muu kepeä höpötyslinja. Seurauksena minun radioni pysyy aamuisin kiinni tai sulkeutuu heti uutisten jälkeen. Sunnuntaisin kuuntelen Riston valinnan ja jumalanpalveluksen, jos olen kotona. Tiistaisin ja perjantaisin aamupäivällä muistaessani kuuntelen Sari Valtoa ja Ruben Stilleriä, mutta usein oikea aika hujahtaa huomaamatta ohi. Joskus osun kuulemaan Politiikkaradiota. Enää en kuitenkaan kestä pitää radiota auki jatkuvasti ja odottaa innostavia aiheita milloin mistäkin. 

Kuuntelisin mielelläni myös aamu- ja iltahartauksia, mutta niiden aikoja on muuteltu sen verran paljon, etten enää muista, milloin ne tulevat, ja ne jäävät kuulematta. Toki voisin Yle Areenasta niitä etsiä, mutta arvatkaa, muistanko. Viimeksi olen kuullut radiohartauden varmaankin viime keväänä, ja silloinkin Areenan kautta.

Olen luullut, että Yle on tarkoitettu kaikille kansanryhmille, siis myös meille iäkkäämmille kansalaisille, jotka haluamme kuulla asiaohjelmia. Vaikka meitä on paljon, se ei ilmeisesti riitä. Olemme vääränlaisia. Olen itse vielä "nuori vanha", mutta minusta minua vanhemmillakin kansalaisilla pitäisi olla mahdollisuus kuulla heitä kiinnostavia ohjelmia. Muistaakseni rahoitamme Yleä kaikki yhdessä.

  

PS Piti muuten tulla vielä lisäämään yksi hätkähdyttävä seikka, joka tuli mieleen. Olen nimittäin kirjannut hoitotahtooni, että mieluiten haluaisin hoivakodissa kuunnella Ylen Ykköstä, jos ei muuta ohjelmaa ole. Se täytyy muuttaa! Tulisinhan sekopäiseksi, jos joutuisin ehkä päivästä toiseen kuuntelemaan nykymenon mukaista muzakia ja kevyttä löpinää siitä ja tästä. Ei kiitos. Mieluummin kuuntelen hiljaisuutta, jos ei kunnon musiikkia ja asiallisia keskusteluja ole saatavilla.  

Toipumispysähdys

 Olin eilen isossa hammasoperaatiossa: asennettiin kaksi implanttia. Pelotti etukäteen aika lailla, vaikka tiedän, että hammaskirurgi on Suomen parhaita. Minulle kun sattuu jokseenkin aina komplikaatioita, oli kyse mistä asiasta tahansa.

Loppujen lopuksi leikkaus sinänsä ei tuntunut kovin pahalta. Ikävintä olivat puudutuspiikit. Kirurgi selitti koko ajan, mitä hän tekee ja mitä tapahtuu seuraavaksi. Se toi rauhallisen mielen. Eihän se silti mitään kivaa ole! Välillä kuulin kysymyksen: "Mitenkäs siellä liinan alla jaksellaan?" Ainoa huono asia oli se, että jatko-ohjeet annettiin leikkauksen jälkeen, jolloin minulla oli paineside hampaiden välissä enkä voinut puhua. Ei siis ollut mahdollisuutta lisäkysymyksiin. Niinpä olenkin ollut hiukan ymmällä verenvuodon jatkumisen kanssa. Päätin nyt antaa olla ja katsoa, kauanko se kestää. Samoin kävi hampaanpoistossa muutama vuosi sitten.

Mutta siis nyt tuli tällainen pieni pysähdys normielämään. Pitää ottaa rauhallisesti, syödä haaleita liemiä ja olla kumartelematta. Käytännössä tarkoittaa, että sain aikaa lempiharrastukselleni lukemiselle. Oikoluen myös erästä tulevaa kirjaa. Siinä sivussa nappailen antibiootteja ja särkylääkkeitä.

Sain juuri luettua Hannu Lauerman omaelämäkerran Psykiatrin päänavaus, joka osui silmiin Töölön kirjastossa poikettuani sinne sattumalta. Ihan  mielenkiintoisia vaiheita ja järkeviä ajatuksia kertoi sujuvasti Psykiatrisen vankisairaalan ylilääkäri, jota on usein haastateltu myös julkisuudessa kamalien rikosten yhteydessä. Vielä kesken minulla on Chimamanda Ngozi Adicien pieni kirja Surumerkintöjä, jossa hän kirjoittaa muistiin ajatuksiaan isänsä kuoltua äkillisesti. Tapaus sattuu korona-aikaan, jolloin hän ei voinut matkustaa Nigeriaan perheensä luokse. On helppo samastua kirjoittajan kokemuksiin omien surukokemusten myötä. Kesken on myös nukkumaanmenokirjana lukemani Philip Caryn Nikean uskontunnustuksen selitys. Kiinnostava sekin! Luureissa on menossa Antti Heikkisen Sellasta - Seela Sellan tarina. Satu Silvon lukemana se kuulostaa aivan siltä, kuin Seela itse kertoisi. 

Kohta pitäisi päättää, mitä luen seuraavaksi. Odottamassa ovat mm. da Costan menestysteos Tout le bleu du ciel, joka on paksu ja jota jatkan aina välillä sekä aivan toista äärilaitaa edustava Erkki Jokisen Ihmisen varjo Esseitä pahuudesta ja toivosta. Sekin on paksu ja luultavasti sellainen, jota ei voi lukea yhtä perää kokonaan. Pitänee välillä lukea ainakin viime päivinä tulleet aikakauslehdet. Saa nähdä, mikä kirja tai lehti alkaa tällä kertaa eniten vetää puoleensa. 

Ensi viikolla on kouluissa syysloma. Muistan, kuinka se työvuosina tuntui todella tulevan tarpeeseen pimeän syksyn keskellä. Nyt hämmästelen, miten se jo näin pian tulee - vastahan kesä loppui. Tähän lienee kaksi selitystä: toisaalta vapaa eläkeläiselämä ilman päivittäisiä rasituksia, toisaalta ennätyspitkä ja lämmin syksy, joka vasta ylihuomenna kuulemma vaihtuu kylmäksi, ankeaksi syyssääksi. (Siis juuri silloin, kun lomalaiset lähtevät vapaalle!) Koululaiset ja opettajat ovat kyllä varmasti lomansa ansainneet.

Nyt on siis muutama päivä aikaa levähtää. Ensi viikolla on taas tapahtumia ihan kasapäin. Torstaina myös poistetaan tikit, ja sen jälkeen syöminenkin taas normalisoituu. Nyt kuuntelen sadepisaroiden rummutusta katolla. On aika lähteä aamiaiselle ja paneutua päivän Hesarin myötä maailman ja kotikaupungin tapahtumiin.