Pullaa vanhuksille!

 Monilla vanhuksilla on elämässä enää vähän iloja, kun palveluja supistetaan ja elämänpiiri muutenkin kapeutuu. Yksi nautinto monelle on pulla kahvin kanssa. Kävin itsekin eilen erään seniorin kanssa pullaostoksilla ulkoilun lomassa. 

Hämeenkyröstä kuuluu kummia. Siellä eläkkeellä oleva keittiöammattilainen on vapaaehtoisena vuosikausia leiponut pullia ikäihmisten päivätoiminnann asiakkaille.  Nyt on Pirkanmaan hyvinvointialue kieltänyt moisen toiminnan. Hän ei saa leipoa eikä tarjota pullia. Perustelut ovat ontuvia: ensin oli kyse säästöistä, kun ainekset oli annettu paikan päältä. Sitten syynä olikin elintarvikelainsäädäntö, joka tosin ei ollut muuttunut, vaan aiemmin sen puolesta oli saanut leipoa. Ei saanut myöskään tuoda mukanaan ja tarjota kotona leivottuja pullia. Viimeisin syy on tasa-arvo: kun ei muuallakaan pullia tarjota, niin ei täälläkään. Ja leipoja on suurkeittiötyönjohtaja, pitopalveluyrittäjä, jolla luonnollisesti on hygieniapassi ja vuosikymmenten kokemus. Naurattaisi, jos ei itkettäisi.

Asia on saanut aika lailla julkisuutta, ja nyt on tullut lievennys: kyseinen ammattihenkilö saisi muotoilla vanhusten kanssa pipareita talon hankkimasta valmistaikinasta, mutta hän ei saa paistaa niitä, vaan ilmeisesti jonkun muun on tehtävä se keittiössä. Kahviakin saisi nyt keittää, mutta keitin pitäisi siksi aikaa viedä pois keittiöstä. (Kahvi varmaan pitää ostaa itse.) 

Onkohan inhimillisyys ja terve järki kokonaan kadonnut joko Hämeenkyröstä tai Pirhan sitä tasolta, jossa pulla-asioista päätetään?  Onko ihanampaa tuoksua kuin tuore, vastaleivottu pulla! Miten upea olisikaan päivätoiminnan asiakkaan virkistyspäivä, jos yhteisöllisen päivän kruunaisi kahvikupponen tuoreen pullan kanssa! 

Asiasta on noussut kohu, ja jopa ministeri Juuso on todennut, ettei elintarvikelainsäädäntö estä vapaaehtoisia leipomasta pullia, kunhan hygieniasta pidetään huolta. Pirha ei ministerin vetoomuksista ole välittänyt. Nyt on asiasta laadittu adressi, jonka on allekirjoittanut jo yli 2000 ihmistä. 

Jotenkin tuntuu, että vanhuksia yritetään nykyään todella painaa alas. Pienet eläkkeet (joista leikkaamisella pelotellaan) eivät riitä palvelutaloissa asumiseen tai esimerkiksi siivousavun hankkimiseen. Kotihoitoa on supistettu pikakäynneiksi. Päivätoimintoja lopetetaan (Pirhan alueella tämä myös!) ja siirretään digitaaliseksi! Vapaaehtoismuusikoille ei hoivakodissa saa tarjota kahvia kiitokseksi... Tämän päivän lehdessä kerrottiin myös, että Helsingissä sairaalasta kotiutunut 75-vuotias nainen ei saa toiveestaan huolimatta naispuolista pesijää ja vaipanvaihtajaa, vaan nuoria maahanmuuttajamiehiä! Mikä alennustila.

Tulee mieleen vuosi, kun olin vanhempieni luona palvelutalossa isän viimeistä joulua viettämässä. Ehdotin henkilökunnalle, että voisin pitää joululaulujen yhteislauluhetken ruokasalissa, jossa oli pianokin. Vastaus oli, että se ei käy, koska lupa pitäisi kysyä johtajalta. Kysyin, miten voisin johtajan tavoittaa. Se ei käynyt, koska hän oli joululomalla. 

Minusta kaikissa vanhuspaikoissa kannattaisi suorastaan kysellä vapaaehtoisia seuraksi yksinäisille sen sijaan että torpataan kaikki yrityksetkin auttaa ja tuoda iloa ikäihmisille, jotka todella ovat pienetkin ilonhetkensä ansainneet.

 Kannattaisi pikaisesti lähettää päättäjät opintomatkalle mihin tahansa muuhun kulttuuriin, Afrikkaan tai Aasiaan,  tutustumaan siihen, miten vanhuksiin voisi suhtautua. Pirhan päättäjät voisivat jäädä sinne joksikin aikaa opiskelemaan.   

Väylä

Kävin eilen Lahden kaupunginteatterissa. Väylä on monologiesitys, joka pohjautuu Rosa Liksomin samannimiseen kirjaan. Nuori tyttö on sodan aikana viemässä perheen karjaa Väylän eli Tornionjoen yli turvaan  Ruotsiin. 

Olen lukenut kirjan jo vuosia sitten, ja muistan sen tehneen vaikutuksen sekä tytön ajatuksia ja vaiheita kuvaamalla että käyttämällä luontevasti Tornionjokilaakson murretta. 

Teatteriesitys oli todella mahtava elämys. Ella Mettänen yksin toi katsojille nähtäväksi tytön kokemukset ja tunteiden koko kirjon. Hänen suhteensa lehmiin ja toisaalta suhteensa pois lähteneeseen äitiin välittyivät  vaikuttavalla tavalla. Pienillä eleillä, ilmeikkyydellä ja vaatimattomilla lavasteilla hän sai aikaan samaistuttavan tunnelman. 

Lahdessa esitys oli sijoitettu suurelle näyttämölle. Ongelmana oli se, että sivuilta ei aina kuullut vuorosanoja, jos puhuja oli selin tai näyttämön toisessa reunassa. Siksi pienempi näyttämö, jossa katsojat ovat lähempänä, olisi ollut parempi.  

Esitys kiertää useilla paikkakunnilla, Lahden ja Helsingin lisäksi myös ainakin Tampereella, Hämeenlinnassa ja Oulussa. Kannattaa ehdottomasti mennä katsomaan!

  

    

Oi marraskuu!

 Marraskuu, harmaa kuoleman kuukausi. Pimeää ja märkää. Synkkää ja ikävää. Niinkö?

Olen toista mieltä. Minusta tällainen rauhoittumisen ja sisäänpäin käpertymisen aika on ihan tarpeen ja mukavaakin. Kesä on mennyt, ruskasyksy samoin, mutta jouluun on vielä aikaa. Joka päivä on vähän enemmän aikaa kotoiluun ja sisäpuuhiin, kun valoisa aika vähenee. Nyt voisi tehdä kotona kaikkia niitä asioita, joihin ei koskaan ole tarpeeksi aikaa.

Työvuosina marraskuu oli vuoden hektisin ja stressaavin aika: valtava määrä kokeita korjaamisineen, arvioinnit, arvointikeskustelut valvontaluokan oppilaiden ja vanhempien kanssa, joulujuhlaohjelmat, kuoron ohjelmiston harjoittaminen ja joulukonsertti... Miten ihmeessä edes selviydyin? Useimmiten olinkin lopulta joulun ajan sairaana, kun kulkutauti iski. Kaiken työhuolen keskellä suretti se, ettei ollut aikaa valmistella omaa joulua tai hankkia lahjoja edes lähimmille. 

Nyt on toisin! Voin ottaa kaikin puolin rennosti. Teen kotona sen verran kuin mukavalta tuntuu. Siivoilen, järjestelen, lueskelen, kuntoilen. Mietin tulevaa jouluakin kaikessa rauhassa. Viime vuonna tosin kävi niin, että sairastuin joulunaikaan ja jouduimme perumaan jouluvieraaat ja valmistelut. Tuli se joulu silloinkin, vaikka vähän erilaisena.

Mutta marraskuu. Pehmeä hämärä tai tihkusateen nihkeys. Välillä kunnon saderopinat. Tänä vuonna myös hämmästyttävä leutous. Rauhallista kävelyä iltahämärässä katulamppujen valossa. Kirjan kanssa nojatuoliin istahtaminen. Sienipiirakkaa ja juustokakkua ystäville tarjottavaksi. Kynttilä. Tämähän on varsin mukavaa. Jos ei valoisalla ehdi ulos, niin sitten pimeällä. Jos ei tänään, niin huomenna. 

Olen paraikaa kuuntelemassa Merete Mazzarellan uutta kirjaa nimeltä Nyt kun kirjoitan tätä. Hän miettii, että kiireisinä työvuosina eletään juna-aikaa: aikataulun mukaan pysäkiltä toiselle. Sen jälkeen koittaa jokiaika: voi ajelehtia ilman aikatauluja. Siltä elämä nyt minustakin tuntuu. Myös marraskuussa.