Kuolleita lehtiä katsomassa

 Tänään kävin elokuvissa. Se oli jo toinen kerta tänä vuonna! Olen silti epävarma kävijä, joka ei oikein osaa toimia automaattisten toimintojen kanssa. Onneksi lipun saattaa vielä ostaa kassaltakin.

Kävi ilmi että tämän päivän näytös oli LUX-salissa, mikä ilmeisesti tarkoitti pehmeämpiä istuimia ja neljä euroa kalliimpia lippuja. Tuolin jalkaosaa saattoi kohottaa ja selkäosaa laskea, mutta minun selkäni olisi toivonut selkänojan nostoa suorempaan. Jalkojen saaminen hiukan koholle oli mukavaa. 

Olin ostanut paikan takarivistä siinä toivossa, että äänet eivät olisi niin voimakkaat kuin yleensä, mutta takana oli kai toiset ämyrit. Harmitti, että korvapumpulit jäivät kotiin. Henkilökohtaiset korvien sisään laitettavat kuulosuojaimeni ovat valitettavasti vanhentuneet, joten niistä ei enää ole apua. Jouduin taaskin tunkemaan nenäliinankappaleet korviin voidakseni kestää elokuvan äänitason.  Minkähän takia äänten pitää aina olla niin kovalla?

Elokuva oli tyypillistä Kaurismäkeä. Ankeat tapahtumapaikat, kankeaa dialogia käyvät päähenkilöt, sivuosissa muita tunnettuja näyttelijöitä. Tarina hanttihommissa työskentelevistä ihmisistä, joille koituu erilaisia vastoinkäymisiä. Musiikki ilmentää tunnelmaa ja kuljettaa juonta. Arkinen romantiikka johtaa onnelliseen lopputulokseen.

Ansa (Alma Pöysti) ja Holappa (Jussi Vatanen) onnistuivat niin hyvin kuin elokuvan tyyli salli. Elokuva voitti Cannesissa tuomariston palkinnon 

Tällä kertaa näytöksessä oli myös kuvailutulkkaus suomeksi. En ollut sellaiseenkaan ennen törmännyt. Tekstitys kertoi vuorosanat mutta niiden lisäksi sulkeissa myös kuultavat ääniefektit. Ne oli sanoitettu ilmeikkäästi: kirskuntaa, pauhaavaa musiikkia... Kohderyhmänä olivat kuulovammaiset, mutta ne ilahduttivat minuakin.    

Tämä ei ollut paras Aki Kaurismäen elokuvista, mutta tyypillinen kylläkin. Olen itse pitänyt eniten Mies vailla menneisyyttä -elokuvasta. Myöskin Le Havre ja Boheemielämää tekivät aikanaan suuren vaikutuksen.