Aikansa kutakin…

 Olemme maalla, Armaani vanhassa kotitalossa. Pikkupakkasta, puolipilvistä. Katselen lintusia, joille juuri eilen laitettiin lisää pähkinöitä, siemeniä ja talipalloja. Radiossa soi rauhallinen musiikki radiokirkon jälkeen. Ei ole mitään välttämätöntä tehtävää, vapaa päivä. Miten ihanaa! Tunnen itseni etuoikeutetuksi, kun saan nauttia tällaisesta rauhaisasta pyhäpäivästä. 

Nämä ihan samat olosuhteet voisivat olla painajaismainen kokemus jollekin nuorelle! Muistan, kuinka itse murrosikäisenä kammoksuin mökillä olemista, kun piti olla ” kaukana kaikesta”. Silloin ei ollut sähköjä, puhelimia, ”ei mitään tekemistä”. Vanhemmat olivat innoissaan ja puuhastelivat kaikenlaista kaiken aikaa, mutta minä ärsyilin. Sen ikäisenä olisi pitänyt olla siellä missä muutkin ja olisi pitänyt olla kiinnostavaa tekemistä ikätovereiden kanssa. 

Aikansa kutakin, sanoisin. Kussakin iässä on omanlaisensa onnenhetket. Nyt on niin ihanaa, kun ei tarvitse tehdä mitään. Kuitenkin teen koko ajan, mutta en velvoitettuna vaan vapaana. Eilen tänne tultuamme kävin läheisellä pellolla hankikävelyllä. Saunoimme. Luin kirjaa. Leivoin mustikkapiirakan ja tein sämpylätaikinan jääkaappiin. Tänä aamuna paistoin sämpylät aamiaiselle ja luin Hesaria. Katselin lattialla kiertelevää muurahaista ja pensaissa pyrähteleviä lintuja. 

Kymmenien vuosien stressin ja ultrakiireisten päivien jälkeen en vieläkään ole uskoa todeksi tätä vapautta! Ennen tunsin eläväni oikeasti vain kesällä. Nyt lähes kaikki päivät ovat kiireettömiä. Ehdin ajatella! Sitä kaipasin kaikkein eniten työelämässä. 

Entinen työkaverini kysyi jokin aika sitten, olenko nähnyt koulu-unia eläkkeelle jäätyäni. Kielsin. Nyt niitäkin on ehtinyt tulla kaksi kertaa. Toisessa oli mukanani oppilasryhmä, toisessa seikkailin ex-kollegojen seurassa. Kumpikaan ei ollut painajainen, mutta herättyäni olin tyytyväinen siitä, että ”se olikin vain unta”.

Kunpa elämä jatkuisi tällaisena. Jokaisesta päivästä kiitollisena, uutta päivää uteliaana odottaen.