Kyhmy rinnassa (osa 2)

Tänään oli odotettu päivä: viimeinkin ultraäänitutkimus. Ihan kommelluksitta en selvinnyt, mutta loppu hyvin kaikki hyvin.

Olin paikalla hyvissä ajoin, sillä menin sään vuoksi normaalia aiemmalla bussilla. Räntää satoi ja loskaa oli, mutta bussi oli aivan ajoissa, joten olin paikalla etuajassa. Löysin odotushuoneen, johon piti mennä. Ilmoittautumisluukku siellä oli suljettu, mikä hiukan ihmetytti. Paikalle alkoi kertyä muitakin odottajia. Kaksi minuuttia ennen omaa aikaani havahduin siihen, että yleensä pitää kyllä ilmoittautua. Kysyin eräältä ystävällisen näköiseltä naiselta, olisiko pitänyt ilmoittautua. Kyllä, aulassa oli automaatit, hän vastasi. Kiisin salamannopeasti yläkertaan ja havaitsin automaatit, jotka olivat ulkoa tullessa nurkan takana ja joita en ollut havainnut. Sain ilmoittauduttua, vaikka jostakin syystä kone oli englanninkielinen. Palasin takaisin alakertaan, jossa nainen totesi minun olleen tosi nopea. Ja tuskin ehdin istumaan, kun minut jo kutsuttiin sisään.   

Lääkäri olikin päättänyt, että piti tehdä myös mammografia. (Huokaus.) Olen aina kuullut, ettei se minun tapauksessani kerro oikein mitään, mutta eipä auttanut sanoa vastaan.

Palattuani odotushuoneeseen meillä oli mukava keskustelu ystävällisen naisen kanssa. 

Sitten minut haettiin ultraäänitutkimukseen. Lääkäri tutki pitkään ja hartaasti. Sitten hän sanoi: täytyy pyytää second opinion, haen toisen lääkärin. Tuli toinen lääkäri, joka teki yhtä tarkan tutkimuksen, mutta vain sille puolelle, jossa kyhmy sijaitsee. Sen jälkeen lääkärit yhdessä ilmoittivat poistuvansa katsomaan rtg-kuvia tarkemmalla koneella. Hm. 

Jonkin ajan kuluttua ensimmäinen lääkäri palasi ja kertoi, että mitään huolestuttavaa ei löytynyt. Kyhmyn laadusta ei oikein ole selvyyttä, ja muutenkin ultrassakin jää paljon katvealueita johtuen kudostyypistäni. Senhän olen aina tiennyt, ja juuri siksi on tätä ennen ultrattu joka toinen vuosi. Ei siis mitään uutta, ja kaikki on ennallaan. JES! Kivut ovat mitä lie mutta vaarattomia. Helpottunut olo!

Ja että päivä olisi täydellinen, kuinka ollakaan, piti kiiruhtaa heti uä:n jälkeen viereiseen kortteliin laboratorioon papa-kokeeseen! Tulokset tulevat parin kuukauden kuluttua. Tämä oli kuulemma viimeinen seulontakerta. Eipä tule ikävä...   

Huomenna on vuorossa toisessa labrassa kolesterolimittaus. Sitten toivottavasti jo lähenee lääkäriaikakin, joka laitettiin siis vetämään kaksi kuukautta sitten. Tällaista nykyään meillä Suomessa...    

Korjausehdotus kouluun

 Näin pari yötä sitten koulu-unen. Sellaisia ei onneksi ole tullut kovin usein, sillä herätessäni olin hyvin väsynyt. Unessa oppilaat olivat levottomia eikä heitä kiinnostanut mikään. Mielessäni oli herätessä kuitenkin valmiina ratkaisuehdotus, joka sopisi nykykouluun oikeassakin elämässä. Ehkä alitajuntani oli työstänyt sen unen aikana.

Jos minä saisin päättää, niin käsin kirjoittaminen, kauno, palautettaisiin välittömästi opetussuunnitelmaan. Kun kirjoittaminen taas onnistuisi vaivatta, voitaisiin palata opiskelussa hyväksi havaittuun metodiin: kirjoitettaisiin muistiinpanoja vihkoon. Siinä keskeiset asiat painuisivat mieleen, olisi koko ajan tekemistä ja ja oppiminen tehostuisi kaikin tavoin. 

Nykyisinhän ei yläkoulussakaan muistiinpanojen tekeminen onnistu, koska kirjoittaminen, kirjain kerrallaan, on niin hidasta ja vaivalloista. Fiksuimmat ovat kehittäneet itselleen käsialan, mutta hitaimmat huutavat kaiken aikaa: "Ei niin nopeesti!" tai kyselevät, saisivatko ottaa muistiinpanoista kuvan puhelimella. Puhelimen klikkauksella eivät asiat kuitenkaan painu mieleen. 

Samalla kun palataan vihkotyöskentelyyn, otetaan myös oppikirjat jälleen käyttöön. Opiskelu kirjasta on tehokkaampaa kuin ruudulta tähyily, ja on helpompi palata takaisin tarkistamaan asioita kirjaa lehteilemällä. Kynä ja paperi ovat hyödyksi muutenkin nopeiden muistiinpanojen tekemisessä (kun osaa kirjoittaa ripeästi), samoin myös erityisesti matematiikassa. Tästähän ovat matematiikan yliopisto-opettajat ovat huolestuneina puhuneet jo useita vuosia: matematiikan taidot ovat osalla alakoulutasoa, ja tehokkain tapa matemaattisten ongelmien ratkaisuun olisi kynän ja paperin käyttö. Säälien ajattelen nykyisiä abiparkoja, joiden on matikan ylppäritkin suoritettava digitaalisesti! 

Suomessa on menty digi-innossa hakoteille. Keski-Euroopassa päiviteltiin jo silloin, kun Suomi luopui kaunokirjoituksen opettamisesta, miten suuri virhe täällä ollaan tekemässä. Neuropsykiatrian tutkijat ovat pitäneet erittäin huonona käsin kirjoittamisesta ja muistakin käden taitoja vaativista asioista luopumista. Mistä saadaan tulevaisuudessa neurokirurgit, hammaslääkärit, kellosepät ja muut, joiden toivoisi kykenevän tarkkaan työhön, kun hienomotoriikka ei saa aikanaan riittävää harjoitusta?  Nykyisin nuorilla ei ole edes kunnollista allekirjoitusta, vaan oma nimi tekstataan, jolloin se on erittäin helppo myös väärentää. 

Opettajan digimateriaalit, joita voi luokassa näyttää ja käyttää, ovat monessa aineessa erinomaisia, mutta oppilaiden suistaminen digin armoille sekä koulussa ja kotona on lyhytnäköistä ja yhteiskuntaa rapauttavaa. Entä sitten, kun kaapeleiden lisäksi myös sähköt katkeavat? Ei taida nuorisosta olla edes tiedonhankintaan, jos ei google toimi! Tiedon omaksuminenkin on vähäisempää nykyideologialla, kun opiskellaan tiedonhankkimistaitoja (digitaalisesti) sen sijaan, että opeteltaisiin itse muistamaan tärkeitä asioita kuten esimerkiksi kertotaulua, historian aikakausia tai sanastoa.

Joissakin harvoissa kouluissa ei menty virran mukana vaan päätettiin jatkaa kaunokirjoittamista.  Sikäläiset oppilaat ovat nyt etulyöntiasemassa muihin nähden. Heiltä sujuvat luentomuistiinpanot käden käänteessä (kirjaimellisesti!), oma käsiala on kehittynyt persoonalliseksi ja allekirjoitus on omintakeinen. Puhumattakaan siitä, että he osaavat myös lukea heitä vanhempien aikuisten kirjoituksia toisin kuin monet nykylapset ja -nuoret. Unessa tein niin kuin todellisuudessakin: kirjoitin sinnikkäästi taulumuistiinpanoja kuudesluokkalaisille omalla käsialallani, jotta he oppivat lukemaan "aikuiskirjoitusta". Varmistin toki, että tulin ymmmärretyksi, ja tarvittaessa selvensin epäselviä kohtia. Harjoittelimme myös kaunoa sen verran, että oma nimi osattiin kirjoittaa allekirjoituksen harjoittelemiseksi.  

Joskus on viisautta myöntää, että harhaan mentiin. Paluu aiempaan ei ole tappio vaan menestyksen tae seuraaville sukupolville. 

Kuolemasta elämään

 Eilen kirkossa oli aiheena Kuolemasta elämään eli puhuttiin katoavaisuudesta ja iankaikkisuudesta. Pastori piti hyvän, ajatuksia herättävän saarnan selittäen Jeesuksen ja saddukeusten keskustelua ylösnousemuksesta. Vielä enemmän minua puhutteli Saarnaajan kirjan viimeisestä luvusta ollut jylhä Vanhan testamentin teksti. Sen viimeiset jakeet kuuluvat näin:

6Muista Luojaasi nuoruudessasi,

ennen kuin hopealanka katkeaa

ja kultamalja särkyy,

ennen kuin vesiastia rikkoutuu lähteellä

ja ammennuspyörä putoaa särkyneenä kaivoon.

7Tomu palaa maahan, josta se on tullut.

Henki palaa Jumalan luo, joka on sen antanut.

Tämänikäisenä alkaa kokea jo hopealangan värinää ja joutuu todistamaan tomun palaamista maahan monissa hautajaisissa. Alkaa miettiä omankin elämän tulevia viimeisiä vaiheita ja sitä, pitääkö kukaan silloin huolta. Onneksi viimeisen portin takana ei kenties odota tyhjyys vaan Isän rakastava syli.   

Marraskuu

 Marraskuu on useimmiten vuoden pimein kuukausi. Marras tuo mieleen kuoleman, ja marraskuussa on pyhäinpäivä, jolloin käydään hautausmaalla muistelemassa edesmenneitä. Jotkut lähtevät kotimaan pimeyttä pakoon etelään juuri marraskuussa.

Huomaan olevani toisenlainen. Minua ei pimeys tätä nykyä juurikaan haittaa. Onpahan syytä viettää aikaa kotona, vaatimatta itseltään kovin paljon tehokkuutta, kun aurinkokin laske niin aikaisin. Iltahämärä suorastaan kutsuu asettumaan sohvannurkkaan kirjan (tai padin) kanssa.

Muutama vuosi sitten oli hurjempaa. Työaamuina lähdin polkemaan työpaikalle aamuseitsemältä pilkkopimeässä. Töissä väistötiloissa ei ollut luonnonvaloa, koska luokissani ei ollut ikkunoita, joten aurinkoa ei välttämättä nähnyt pävän aikana lainkaan. Kotiin lähtiessä neljän viiden maissa oli taas pilkkopimeää. Onneksi pyörässä oli hyvät valot. Olisi varmaankin D-vitamiini puuttunut elimistöstä kokonaan ilman purkkilisää! Poikkeuksena olivat päivät, jolloin piti vaihtaa työpistettä kesken päivän ja tuli pyöräiltyä viisi minuuttia päivänvalossa, tai jolloin oli vartin ulkovalvonta. 

Nyt on mukavaa, kun voi elellä oman aikataulun mukaan. Herään useimmiten puoli kuudelta ja voin lueskella pari tuntia kirjaa tai päivän lehteä. Aamiaisen jälkeen voi puuhastella päivänvalossa, kunnes iltahämärä taas kutsuu rauhoittumaan.     

Marraskuun synkkyys on tietysti totta, mutta valot auttavat. Ulkonakin on hauska kävellä katulamppujen valossa. Pidän erityisesti kellertävistä katuvaloista, jotka luovat ympärilleen lämpöisen tunnelman. Onneksi meidän kotikatumme lampuissa on juuri oikea sävy.

Muutaman päivän kestänyt lumipeite hämmästytti valaisemalla ihmeesti koko tienoon. Olisi hienoa, jos myös tänä talvena saataisiin tännekin lunta. Ymmärrän Lapin ihmisiä, jotka sanovat, että etelässähän se kaamoksen pimeys on. Täällä olisi todellakin pilkkopimeää ilman kaupungin valoja. Maalla huomaa, että taivas on oikeasti täynnä tähtiä! 

Kotona on vaikka kuinka paljon keskeneräisiä tekemisiä, joihin ei tunnu riittävän aikaa. Marraskuu olisi hyvä kannustin lyhentää To Do -listaa ennen kuin jouluvalmistelut alkavat. Pitäisiköhän myös lukea pitkästä aikaa Muumilaakson marraskuu?  

"Syksyn verkkainen vaihtuminen talveen ei ole ensinkään hullumpaa aikaa. Se on turvaamisen ja huolehtimisen aikaa, se on aikaa, jolloin itse kukin kerää talven varalta niin suuria varastoja kuin suinkin. Tuntuu hyvältä kerätä omaisuutensa aivan likelle itseään, koota ajatuksensa ja kääriytyä lämpöönsä ja kaivautua kaikkein perimmäiseen koloon, turvallisuuden keskipisteeseen, missä voi puolustaa kaikkea mikä on tärkeätä ja arvokasta ja ikiomaa. Sitten saavat pakkaset ja pimeys ja myrskyt tulla minkä ehtivät. Ne haparoivat ovia ja etsivät aukkoa josta päästä sisään, mutta se ei onnistu, kaikki ovet ovat lukitut, ja niitten takana istuvat ne jotka ovat ajoissa osanneet pitää varansa ja naurat lämpimässä ja yksinäisyydessä.

On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi."  Tove Jansson, Muumilaakson marraskuu

Kas, kuinka Vilijonkan ajatukset ovat kulkeneet samoja latuja omieni kanssa.  Taidankin lukea koko kirjan ennen kuin marraskuu on vääjäämättä ohi. 

Kyhmy rinnassa (osa 1)

 Hyppäys työterveyshuollosta terveyskeskukseen on ollut dramaattinen. Työterveydessä varattiin aika lääkärille ja tutkimuksiin saman tien, jos oli vaivaa ilmaantunut.  

Huomasin kyhmyn rinnassa kesällä 2020. Työterveydessä lähetettiin heti ultraäänikuvaan, josta lääkäri totesi, ettei hän tiedä, mistä on kysymys. Kyhmyä alettiin seurata uä:llä ensin puolen vuoden, sitten vuoden välein. (Olin muutenkin käynyt uä:ssä mammografian välivuosina kudostyyppini takia usean vuosikymmenen ajan.)

Kun jäin eläkkeelle, ajattelin, että seuranta varmaankin jatkuu. Pääsin lääkärin vastaanotolle tämän vuoden maaliskuussa, mutta terveyskeskuslääkäri ei katsonut uä-tutkimusta tarpeelliseksi. 

Kesän jälkeen huomasin kyhmyn vähän muuttuneen ja koko rinnan olevan erilaisen toiseen verrattuna.   Otin yhteyttä terveyskeskukseen Maisa-viestillä. Vastausta ei kuulunut yli viikkoon. Sitten soitin muussa asiassa terveyskeskukseen. Tulin samalla kysyneeksi, kauanko kestää ennen kuin viesteihin vastataan. Tk-henkilö olikin toimelias: hoidettuaan ensisijaisen asiani hän katsoi viestini ja ryhtyi hoitamaan siinä mainittuja asioita: kuulontutkimuksen kontrollia ja kyhmyasiaa. Hän konsultoi lääkäriä, joka lupasi kirjoittaa lähetteen kumpaankin. Jäin odottelemaan. 

Muutaman viikon kuluttua sain ajan kuulontutkimukseen parin viikon päähän. Menin, mutta tutkimus siirtyi viikolla, koska korvat piti ensin huuhdella sekä vastaanotolla että viikon ajan kotona. Mentyäni uudelleen kysyin samalla, pitääköhän vielä kauan odotella uä-kutsua vai pitäisikö itse varata (ajattelin Laakson sairaalaa, jossa olin käynyt aiemminkin ultrassa). Terveydenhoitaja ei tiennyt mutta lupasi selvittää ja vastata Maisa-viestillä. Odottelin viikon, mutta mitään ei kuulunut. Soitin sitten terveysaseman kiireettömään takaisinsoittopalveluun. Sieltä soitettiin seuraavana päivänä mutta ei osattu vastata kysymykseeni. Lähete oli lähtenyt reilua kuukautta aikaisemmin. Sain HUS:n puhelinnumeron, josta voisin itse tiedustella asiaa.

Soitin saamaani numeroon. Pahoiteltiin, että henkilö on lounaalla ja kehotettiin soittamaan uudelleen. Pääsin soittamaan seuraavana päivänä. Silloin sanottiin, että puhelu tuli väärään paikkaan. Siellä kuitenkin pystyttiin katsomaan, että lähete oli näkyvissä. Annettiin uusi numero, johon voisin soittaa. 

Kun seuraavana päivänä ryhdyin soittamaan, huomasin, että se oli ihan sama numero, johon olin soittanut jo kahdesti, Naistenklinikan numero. Soittaessani sain sillä kertaa heti napakan vastauksen: "Tietysti on itse varattava aika! Pitäisi terveyskeskuksessa tietää!" No, ei tiedetty. Enkä ollut saanut mitään ohjeistusta, koska olin saanut lähetteen puhelimitse terveydenhoitajan välityksellä.

Tällä kertaa sain viimein puhelimessa ajan vajaan kuukauden päähän. Sitä nyt odottelen, päivä päivältä huolestuneempana. Siihen on aikaa vielä reilut kaksi viikkoa. Heräilen yöllä kiputuntemuksiin, mutta toivon, että ne ovat vaarattomia. 

Toivottavasti saan lopulta vastauksena, ettei ole syytä huoleen! Ettei ainakaan kysytä, miksi et tullut aikaisemmin. Mahdanko kuulla tuloksen jo tutkimuksen yhteydessä vai kestääkö senkin odottaminen viikkoja ellei kuukausia? Lääkäriaika tulosten kuulemiseen on ollut vetämässä ensimmäisestä puhelusta alkaen, mutta  jonotus on kuulemma niin pitkä, että ihan varmasti olen ehtinyt käydä molemmissa  tutkimuksissa...          

Vaarallinen nimi

 Lauloin lapsena antaumuksella kirkossa virttä "On Jeesus nimi ihanin". Nykypäivänä Suomessa on ainakin yksi lapsi, joka ei koskaan saa kuulla tuota eikä mitään muutakaan laulua, jossa mainitaan Jeesuksen nimi - ainakaan niin kauan kuin hänen äitinsä voi asiaan vaikuttaa. Maailma on mennyt aika kummalliseksi, kun kyseiselle lapselle on maksettu 1500 euron korvaus siitä, että hän vahingossa kuuli konsertin yhdessä laulussa Jeesus-sanan. Kyse ei ollut hengellisestä tilaisuudesta vaan kuorokonsertista, jossa oli kaikenlaista musiikkia. Lisäksi kanttorin tiedotus siitä, että lapsikuoroon otetaan uusiakin laulajia, koettiin uskonnolliseksi vaikuttamisyritykseksi. 

Missä on suvaitsevaisuus? Voivatko vanhemmat todella määrätä noin vahvasti lapsensa umpioon, jossa ei toisenlaisista katsomuksista saa olla häivähdystäkään? Aiemmin on paheksuttu  lestadiolaisten televisio- ja tanssikieltoja, joissa lasta on yritetty varjella vierailta vaikutteilta, ja joillekin lapsille siirretään kotona epäluuloa ja kielteisiä asenteita kaikkea erilaista kohtaan. Tässä tapauksessa se on kääntynyt näin, että kaikki kristinuskoon vivahtava on vaarallista.

Ehkäpä se onkin! Jeesuksen nimessä on selvästi voimaa, jonka kyseinen ilmeisesti uskonnoton äitikin tunnistaa. Mutta että rahallinen korvaus asiasta - suurempi kuin monissa tapauksissa rikosuhrikorvaus ja suurempi kuin monen lapsiperheen kuukauden ruokabudjetti. Voiko tästä tulla joillekin tapa rahastaa? 

Muistan kun itse nuorena kuoronjohtajana jouduin asian eteen, kun oli tulossa esiintyminen koulun joulukonsertissa, joka pidettiin kirkossa. Eräs muslimiperhe kielsi lapsensa osallistumisen kuoroon jo alkusyksystä, kun konserttiasia heille selvisi. Toki joululauluissakin on tietenkin kristillistä sisältöä, jos ne kertovat joulusta, mutta se ei ehkä olisi haitannut, koska Jeesus on islaminuskossakin tärkeä henkilö. Kirkkoon astuminen olisi heille ollut kauhea asia. Niinpä jonakin myöhempänä vuonna otin konserttipaikka-asian esille toisen muslimikuorolaisen isän kanssa: esiinnymme kirkossa. "Totta kai", sanoi isä, "minä olen muslimi omalla tavallani." Toiselta muslimiperheeltä tuli kerran joulukirkon yhteydessä kysely, saisivatko he tulla koko perhe koulun joulukirkkoon. Totta kai olivat tervetulleita tutustumaan kristilliseen traditioon.    

Avaramielisyyttä, suvaitsevaisuutta ja uteliaisuutta erilaisuutta kohtaan on onneksi kaikissa ryhmissä myös, jos kohta on myös yksisilmäisyyttä, tuomitsevuutta ja epäluuloa. 

Kristinusko on ollut merkittävässä asemassa Suomessa ja muissakin länsimaissa vuosisatoja. Nyt on käymässä päinvastoin. Täällä kristinuskon toivotaan häviävän julkisuudesta yksityisasiaksi. Kristittyjen vainoista, jotka valitettavasti ovat jatkuvia monissa maissa, ei täällä uutisoida juurikaan. Pohjois-Koreassa, Iranissa ja Afganistanissa esimerkiksi on hengenvaarallista tunnustautua kristityksi. Toisinajattelevien syrjintä on aika tavallista myös poliittisesti jakautuneissa yhteiskunnissa. Länsimaiseen humanistiseen traditioon kuitenkin kai teoriassa kuuluu erilaisten katsomusten kunnioittaminen ja suvaitsevaisuus.  Missähän määrin meidän pitäisi suvaita myös suvaitsemattomia?

On totta, etten lapsena olisi laulellut Jeesus-lauluja, elleivät vanhempani olisi päättäneet kasvattaa minua kristityksi. En tiedä, kuinka olisi suhtautunut kristinuskoon, jos olisin tutustunut siihen vasta aikuisena. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että asiat ovat menneet näin niin kuin ovat. On myös mahdollista, että Jeesuksesta täysin tietämätön suomalaislapsikin joskus elämässään törmää Jeesukseen joko nimenä tai elävänä persoonana. Tynnyrissä kasvanutkin saattaa joskus kiinnostua siitä, mitä on tynnyrin ulkopuolella.   

Nunna Kristodulin päiväkirjat

 

Sain juuri luettua loppuun Nunna Kristodulin päiväkirjan. Se alkaa varhaisnuoruudesta ja jatkuu siihen asti, kunnes hän palaa Kreikasta takaisin Suomeen. Kirjan ovat toimittaneet Kristodulin eli alun perin Anna-Leena Lammen siskot. 

Kristoduli oli lapsena kastettu luterilaiseksi, mutta teini-iässä hän kerran poikettuaan lämmittelemään ortodoksiseen kirkkoon vaikuttui siitä niin, että hänen tiensä kääntyi kohti ortodoksista uskoa. Monen vaiheiden jälkeen hän jäi pysyvästi Kreikkaan Bytouman nunnaluostariin, jossa hänen elämäntehtäväkseen tuli Filokalian suomentaminen. Työtä tosin ei arvostettu luostarissa, jossa lukemista ja kirjoittamista pidettiin laiskotteluna! Suomen ortodokseille Filokalian saaminen suomeksi oli sen sijaan valtavan merkittävä asia.

Kristodulilla oli hengellinen yhteys arkkipiispa Paavalin kanssa, ja ortodoksisen uskon mukaan yhteys jatkui edelleen arkkipiispan kuoleman jälkeen. Häneltä voi pyytää esirukouksia ja ajatella hänen voivan seurata tapahtumia maan päällä.

Nunnana tai munkkina oleminen kiehtoo ulkopuolisten mieltä: kuinka on mahdollista elää erossa läheisistä ja tavallisesta elämästä ja keskittyä vain hengellisiin asioihin. Päiväkirja antaa kuvan, ettei se olekaan helppoa. Vaikeinta on kuuliaisuus igumeniaa ja mjita auktoriteetteja kohtaan, silloinkin, kun tietää heidän tekevän huonoja päätöksiä. Nunnien välitkään eivät välttämättä ole kovin aurinkoiset, vaan monenlaisia solvauksia ja pahan mielen ilmauksia lentelee puolin ja toisin. Päiväkirjat on kuitenkin toimitettu siten, ettei kenenkään henkilökohtaisia asioita käsitellä ja keskitytään Kristodulin oman ajattelun kehitykseen ja työn edistymiseen. 

Olisin ollut utelias kuulemaan myös siitä, miten elämä Lintulan luostarissa sujui Kristodulin siirryttyä sinne. Oli jännittävä seurata sisäistä prosessia, joka valmisti häntä Suomeen paluuseen. Lopullinen syy oli kylläkin todella yllättävä: luostarin auktoriteettien antisemitismi! Kun Kristoduli ei sitä hyväksynyt, hänet lähetettiin pois! Voi olla niinkin, ettei hän ole Suomessa kokenut tarvetta kirjoittaa päiväkirjaa, kun on voinut käsitellä asioita äidinkielellä ympärillä olevien kanssa ja kokenut ehkä myös Suomessa olevansa enemmän samanmielisessä seurassa. 

Luostarikutsumus on nykyaikana harvinainen, vaikka käsittääkseni esimerkiksi Valamossa on tällä hetkellä enemmän veljiä kuin pitkään aikaan. Nunnaksi tai munkiksi ryhtyminen ei käy käden käänteessä. Ensin käydään luostarissa talkoolaisena tutustumassa paikkaan. Kun kutsumus alkaa orastaa, tullaan noviisiksi. Joidenkin vuosien kuluttua voidaan vihkiä viitankantajaksi, jolloin pukeutuminenn muuttuu ja saa uuden nimen. Lopulliset lupaukset (köyhyys, kuuliaisuus, naimattomuus) annetaan vasta useiden vuosien jälkeen, ja sillonkin saa uuden nimen. Anna-Leenasta tuli Kreikassa ensin Eleni ja nunnaksi vihkimisen jälkeen Kristoduli. Lopulta hänet vihittiin vielä pieneen skeemaan, mikä käsittääkseni tarkoittaa iäkkään luostariasukkaan mahdollisuutta viettää enemmän aikaa rukouksessa ja vähemmän luostarin töissä. Kristoduli oli sitä odottanut kauan ja hartaasti. 

Ortodoksinen perinne. on itselleni melko vieras. Liturgia on koukeroinen ja vahvasti vertauskuvallinen.  Kristodulin ajatteluun perehdyttyäni mietin kuitenkin, että olisi hyödyllistä lukea Arkkipiispa Paavalin kirja Uskon pidot, joka selvittää liturgian sisältöä. Se on minulla ollut hyllyssä vuosikymmeniä, ja näyttää siltä, että olen lukenut siitä kolme neljännestä, mutta pitäisi varmaan ottaa se uudelleen esille ja lukea kokonaan. Ehkä se nyt myös avautuisi paremmin kuin nuorena. 

Kaiken kaikkiaan jäi sellainen olo, että olipa kristitty luostarissa tai tavallisessa arkielämässä, kilvoittelu on aina työlästä ja omien puutteiden kanssa joutuu silmätysten vähän väliä. Ehkä niin on tarkoituskin, ettei luulisi itsestään liikoja. Armon varassa on kuitenkin mahdollista jatkaa, olipa kuinka keskeneräinen tahansa.