Oi marraskuu!

 Marraskuu, harmaa kuoleman kuukausi. Pimeää ja märkää. Synkkää ja ikävää. Niinkö?

Olen toista mieltä. Minusta tällainen rauhoittumisen ja sisäänpäin käpertymisen aika on ihan tarpeen ja mukavaakin. Kesä on mennyt, ruskasyksy samoin, mutta jouluun on vielä aikaa. Joka päivä on vähän enemmän aikaa kotoiluun ja sisäpuuhiin, kun valoisa aika vähenee. Nyt voisi tehdä kotona kaikkia niitä asioita, joihin ei koskaan ole tarpeeksi aikaa.

Työvuosina marraskuu oli vuoden hektisin ja stressaavin aika: valtava määrä kokeita korjaamisineen, arvioinnit, arvointikeskustelut valvontaluokan oppilaiden ja vanhempien kanssa, joulujuhlaohjelmat, kuoron ohjelmiston harjoittaminen ja joulukonsertti... Miten ihmeessä edes selviydyin? Useimmiten olinkin lopulta joulun ajan sairaana, kun kulkutauti iski. Kaiken työhuolen keskellä suretti se, ettei ollut aikaa valmistella omaa joulua tai hankkia lahjoja edes lähimmille. 

Nyt on toisin! Voin ottaa kaikin puolin rennosti. Teen kotona sen verran kuin mukavalta tuntuu. Siivoilen, järjestelen, lueskelen, kuntoilen. Mietin tulevaa jouluakin kaikessa rauhassa. Viime vuonna tosin kävi niin, että sairastuin joulunaikaan ja jouduimme perumaan jouluvieraaat ja valmistelut. Tuli se joulu silloinkin, vaikka vähän erilaisena.

Mutta marraskuu. Pehmeä hämärä tai tihkusateen nihkeys. Välillä kunnon saderopinat. Tänä vuonna myös hämmästyttävä leutous. Rauhallista kävelyä iltahämärässä katulamppujen valossa. Kirjan kanssa nojatuoliin istahtaminen. Sienipiirakkaa ja juustokakkua ystäville tarjottavaksi. Kynttilä. Tämähän on varsin mukavaa. Jos ei valoisalla ehdi ulos, niin sitten pimeällä. Jos ei tänään, niin huomenna. 

Olen paraikaa kuuntelemassa Merete Mazzarellan uutta kirjaa nimeltä Nyt kun kirjoitan tätä. Hän miettii, että kiireisinä työvuosina eletään juna-aikaa: aikataulun mukaan pysäkiltä toiselle. Sen jälkeen koittaa jokiaika: voi ajelehtia ilman aikatauluja. Siltä elämä nyt minustakin tuntuu. Myös marraskuussa.