Katsahtaessani iltapäivällä yläkerran ikkunasta huomasin hangella mustan möhkäleen. Se näytti jonkun pudottamalta hatulta tai hanskalta. Otin esiin kiikarin ja katsoin tarkemmin. Voi ei! Se oli käpytikka, varmaan sama joka on nokkinut talipötköä pihalla säännöllisesti joka ikinen aamu. Nyt se makasi kyljellään maassa, ja lumihiutaleet leijailivat hiljalleen sen päälle. Tuli kovin surullinen olo. Olimme olleet iloisia pirteän tikkaherran vierailuista. Tänäkin aamuna se oli roikkunut pitkään talipötkössä. Eilisaamuna olin ottanut siitä kuvan.
Jonkin ajan kuluttua katsoin uudelleen pihalle. Oi, mitä näinkään! Pikku punarinta, joka myös on vakiovieras pihallamme, oli tullut katsomaan vainajaa. Ensin se pysytteli hiukan kauempana ja kierteli ympäriinsä. Sitten se hypähteli lähemmäs ja seisoi hetken ihan hiljaa katsellen pää kallellaan hengetöntä kaveria. Mitähän sen pienessä päässä liikkui? Varmasti se ymmärsi, että liikkumaton kaveri oli kuollut. Sitten punarinta pyrähti pois eikä tullut enää takaisin.
Toki luonnossa tapahtuu kaikenlaista eikä mikään eläin sen enempää kuin ihminenkään elä ikuisesti. Silti elämän rajallisuus missä muodossa tahansa aina koskettaa. Niin lyhyt on elämä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti